Hiljaisuudessa elävä mieli
Ei kuulu kellotikitys. Ei radion rallatukset. Ei uutisten selostajan päivän kuvaukset. Ei urheilun huudot, ei astioiden kolinat. Ei kuulu mitään. Hiljaisuus on astunut taloksi ja Herraksi, muuttaessani asumaan opistolle.
Suhteeni meluun ja ääniin on vaihdellut elämäni aikana paljon. Lapsena rakastin sitä, ja tuotin itse melua riemukkaasti. Olin meluisa, ja muiden häiriintyessä siitä, sanoin vain rakastavani ja eläväni melussa. Se merkitsi elämää. Muutamia vuosia sitten melu alkoi tuntua ahdistavalle ja häiritsevälle. Se vei tilaa ajatuksilta ja sekoitti mieltäni. Seurakunnassakin minun oli vaikea keskittyä, jos ääniä kuului liian useasti lähteestä. Niin paljon kun lapsia ja musiikkia rakastankin, oli niiden päällekkäiset äänet yhdistettynä puheeseen minulle liikaa. Kun mieli poukkoili täynnä sekavia ja ahtaita ajatuksia, en pystynyt ottamaan vastaan muiden tuottamaa ääntä.
Samoin huomasin kotona ollessani, etten sietänyt liian kovia ääniä. Toleranssini meluun oli pienentynyt. Alkuun luulin sen johtuvan elämäntilanteestani, mutta myöhemmin olen tajunnut melunsietokykyni pienentyneen. Jos ulkona on melua, ei jää tilaa sisäisille ajatuksille taikka ”äänille”.
Tahdon elää lapsenlailla hetkessä. Olen vihannut aina sanontoja ”aika menee niin nopeasti. Minnes se aika vilahti?”. En käsitä niitä ilmauksia. Minusta aikaan tarttuminen ja siinä eläminen on myös itsestä kiinni. Jos kuvittelemme ajan menevän nopeasti ja ohi, herää itselläni kysymys siitä, ollaanko edes huomattu mitä kaikkea elämä on tuottanut ja saanut aikaan kyseisessä ajassa. Yksi tapa, millä itse elän hetkessä ja missä huomaan ajassa tapahtuvat asiat, on kirjoittaa päiväkirjaa. Rakastan muistella ja muistutella elämäni tapahtumista ja hetkistä. Silloin tuntuu, kuin vuosi olisi ollut kaksi vuotta, ja viikko pari viikkoa. Pieneen elämään, kun kerkeää mahtua melko monta tapahtumaa ja hetkeä, jotka ovat muistamisen arvoisia.
En voi elää kuitenkaan hetkessä, jos en edes ole läsnä ja ajatuksissani kiinni. En voi elää täyttä elämää, jos sisältäni ei synny luovuutta, ajatuksia ja aikaa etsiä Jumalaa. Enkä voi tehdä mitään näistä asioista, jos olen melussa, ja vain muiden asettamissa medioissa.
Hiljaisuus on avain ajatuksille. Hiljaisuus on avain sille, että pystyn olemaan läsnä. Se on tuonut sitä, etten kaipaa kännykkääni, en sosiaalista mediaa niin paljoa, sillä saan elää elämääni todellisessa sosialisessa maailmassa. En kaipaa televisioiden ääniä, kun voin keskittyä luomaan ja kuvittelemaan tarinoita kirjojen välistä. En kaipaa radioiden musiikkia ja puheita, kun voin ajatella ja rukoilla asioitani.
Hiljaisuus tuo elämääni enemmän ääniä, kuin mikään muu. Se on tuonut elämääni uutta ulottuvuutta, riisuttua maailmaa, mikä on alkanut täyttää itseään. Tämä on aivan uudenlaista elämää minulle, elämää jossa saan olla luovuuden ja Luojan luomien äänien ympäröimänä.