Ikävä kotiin

Päivien vähetessä on mieleni harhaillut moneen suuntaan. Puhelut Suomeen ovat tuoneet ikävää luontoon ja Suomen kesään. Mutta oleminen nuorisokeskuksessa on saanut minut juurtumaan ja rakastumaan työhöni täällä. Motivaatio ja uteliaisuus oppia khmeriä ovat kasvaneet ja viimepäivien aikana olenkin oppinut laskemaan yhdeksään, sekä muutamia yksittäisiä sanoja. Myös ihmissuhteet ovat syventyneet ja laajentuneet.

Elämän opettelu vei ja vie aikansa. Yksin tullessa, pitää kaikki aloittaa alusta, vaikka paikallista tukea olisikin paljon. Perusarjen opetteluun tarvitaan aikaa, jotta rutinoituu etsimään parhaimmat ja myös edullisimmat kaupat. Ihmissuhteet vievät aikansa, sekä tavat opettaa nuoria. Yksinäisyyteen täytyy totutella, sekä siihen, miten viettää vapaa-aikansa. Kaksi kuukautta on tarpeeksi pitkä aika oppia ja opetella näitä, mutta liian lyhyt aika viemään asioita pitkälle. Se on kuin esimakua todellisuudesta.

Olen iloinen siitä, että koko Suomi tiimimme täällä on valmistautunut ja valmistautuu Suomi-lomalle. Osa tiimiläisistämme onkin lähtenyt jo lomille. Jos olisin ainoa joka lähtisi, se tuntuisi haikeammalle ja kurjalle. Tai jos olisin ainoa, joka jäisi, olisi sekin outoa ja orpoa. Siksi lähtö Suomeen tuntuu luonnolliselle, koska kaikki valmistautuvat siihen.

Näiden päivien aikana olen analysoinut enemmän oloani täällä, sekä kirjannut ylös asioita, mitä olen oppinut. Olen tuntenut kiitollisuutta, kaikista täällä olevista päivistä ja hetkistä, vaikkei aina olekaan tuntunut siltä, miltä olisi halunnut. Niihin asioihin, haluan palata vielä myöhemmin, niin blogissa kuin mielessäni.

Viimeisinä oppitunneillani nuorisokeskuksessa olen kiittänyt oppilaita siitä, miten he ovat olleet toteuttamassa omia unelmiani. He ovat olleet mahdollistamassa sen, että olen saanut olla täällä, oppia ja nauttia. Samalla mieli on mennyt haikeaksi. Tunnen ikävää Suomea ja läheisiäni kohtaan, mutta samaan aikaan ikävöin jo tätä maata. Maata, joka on jättänyt minuun jälkensä, joka on opettanut ja vienyt minua seikkailuihin. Maata, jossa näen uskomattoman vaikeita tarinoita, mutta suuren toivon paremmasta. Maata, jonka ihmiset tarvitsevat apua, mutta jotka ovat auttaneet minua enemmän kuin voin kiittää. Maata, jonne toivon palaavani vielä joskus.

EDIT: Tämä kirjoitus on kirjoitettu kesäkuun alkupuolella, silloin kun olin Kambodzassa. Tällä hetkellä olen jo majaillut Suomessa useamman viikon.