Kielen kapinoija
Olen ollut aina huono kielissä. Kolmannella luokalla aloitin englannin kielen opiskelun innostunein mielin. Osasin jo siihen mennessä sisaruksieni opettamat hyödylliset lauseet ”Are you crazy boy? Yes, no and happy birthday.” Viimeinen lause vääntyi välillä suussa Britneyksi, jolloin opin sujuvasti sen maailman julkkiksien olemassaolon. Rakastin englannintuntiemme leikkisyyttä, näytelmiä ja esityksiä. Olin niin ylpeä oppiessani uutta kieltä.
Kuitenkaan elämä ei ole pelkää leikkimistä, ja vuoden vaihtuessa ja murrosiän tullessa, loppui kiinnostus opiskeluun, kieliin ja läksyihin. Tipahdin kärryiltä, en läpäissyt sanakokeita, enkä todellakaan ymmärtänyt, miksi pitäisi opetella ääntämään oikein. Tämän jälkeen alkoi taisteluni englannin kanssa, jossa myöhemmin iloitsin riemuäänin, jos kokeista tuli 5. Ääntämisen tärkeyden tajusin vasta mennessäni amiskaan. Olin aiemmin ajatellut, että se on turhuutta, koska kokeissa se vain sekoittaisi. Tämä selittää aika paljon nykypäivän ongelmiani kielen kanssa…
Yläasteella pääsin kuitenkin kokemaan englannin kielen käyttämistä käytännössä reissatessani TeenStreet- leireillä saksassa. Kieli tuotti minulle ahdistusta, sillä olisin tahtonut osata, puhua ja käyttää, mutta en vain pystynyt lisäämään sanavarastoani ja ymmärrystäni muiden puheissani. Moni suomalainen kaverini kielsi välillä minua puhumasta, sillä se kuulosti niin hirveälle. Minua tällaiset puheet ovat vain kannustaneet. Sisälläni oleva kapinoija astuu esiin etenkin silloin, kun kykyjäni epäillään tai huomaan yhteiskunnan vääryyden. Yksi vääryys on mielestäni se, että yläkoululaisena sain usein kuulla, että vain hyvällä kielellä pärjää. Minä halusin näyttää, että pärjäisin ilman kielitaitoa. Että pärjäisin, vaikka mongertaisin.
Rohkeus ja into puhua ovat antaneet minulle tilaisuuksia solmia jopa ystävyyssuhteita ulkomaalaisten kanssa. Se on tuonut sen, että olen unelmoinut ja toteuttanut haaveitani kansainvälisissä piireissä. Se on antanut sen, että yksi parhaista ystävistäni on Ukrainalainen kirjeystävä, jota en ole vielä tavannut. Kipua kielitaito aiheuttaa silti, sillä toisinaan on hyvin turhauttavaa ja yksinäistä, kun ei vaan ymmärrä toisten puhetta ja oman puheen tuottamista ei ymmärretä. Turhauttavaa on se, että vaikka kuinka löysin amis-lukion aikana motivaation, en pärjännyt, enkä läpäissyt ylioppilaskirjoituksia. Turhauttavaa on se, että joudun olemaan riippuvainen muista, kun en vain ymmärrä, mitä viisumikorteissa vaaditaan tai mitä pappi sanoi. Silti olen oppinut myös olemaan kiitollinen heikkoudestani. Se on tuonut nöyryyttä ja antanut riippuvuuden olla yhteydessä muihin ihmisiin. Olen helposti vieläkin se uhmakas pieni tyttö, joka tahtoisi tehdä vain ”minä itse”, mutta viimeistään kielitaito tuo sen, että tarvitsen muita ihmisiä pärjätäkseni. Tarvitsen muita, jotta selviytyisin.
Khmer työkaveri, ilman yhteistä äidinkieltä, mutta yhteinen sydän ja tahto oppia ymmärtämään.
Heikko kielitaito on myös tuonut toisenlaisia hyötyjä. Olen samaistunut ja ystävystynyt paremmin ihmisten kanssa, joilla myös on heikko kielitaito. Olemme ymmärtäneet toisiamme, vaikka joudumme käyttämään paljon käsiä, ääntelyitä ja päästämään luovuutemme valloilleen päästäksemme keskusteluyhteyteen. Se on kasvattanut rohkeutta käyttää niitä pieniä lahjoja itsessäni, joita liian moni peittelee itsessään ajatellessaan, ettei ole tarpeeksi hyvä. Olen myös pikkaisen ylpeä heikosta kielitaidosta. Haluan nimittäin olla osoittamassa sillä, että maailmassa pärjää, vaikkei osaisi. Vaikka olisi heikko ja tarvitseva. Haluaisin sillä rohkaista, ettei mikään vajavaisuus ja heikkous voi estää meitä elämästä ja toteuttamasta haaveitamme. Se on vain haaste, mutta ei este. Ja ainakaan minä en anna yhteiskunnan tai haasteiden estää minua elämästä.