Kieletön kielen opettaja
Viimeksi kerroin kielitaidostani, jossa oli tarkoitus puhua Kambodzaan liittyvistä tehtävistäni, mutta pituuden vuoksi päätin tehdä kaksi juttua.
Sain jo ennen Kambodzaan tuloa kuulla, että tehtäväni olisi Palm Centre- nuorisokeskuksessa englannin opettaminen. Se kuulosti hurjalle, sillä enhän minä itsekään osaisi puhua englantia, saatika opettaa. Kun pidimme ensimmäistä palaveria khmer- työkaverini kanssa, joka vastaa englanninkielen opettamisesta keskuksella, hän esitteli minulle kurssivaihtoehdot, mistä sain valita. Opettaisinko alkeellis- ryhmälle vai keskitason. Itselle tuli ensimmäisenä mieleen, että totta kai ottaisin alkeellisryhmän, mutta ymmärsimme sen olevan jopa hankalampaa minulle. Siellä oppilaille olisi tärkeämpää, että opettaja osaisi neuvoa myös khmeriksi asioita, sillä muuten kielenopiskelu olisi haaste. Opettajakollega Road kysyi minulta epäröinnin jälkeen. ”Osaatko sinä nämä asiat?” – esitellessään aikaa- käsittelevää jaksoa. Epäröivän myöntävän vastauksen jälkeen, hän sanoi: ”Sitten sinä osaat opettaa.”
Kambodzassa nuorilla on suuri motivaatio oppia lisää englantia. Kouluopiskelujensa lisäksi, moni oppilaista viettää iltansa nuorisokeskuksissa opiskellen lisää kieltä, sekä kehittäen muitakin taitojaan. Tällaisilla nuorisokeskuksilla on suuri kysyntä Phnom Penhissä, ja niitä Fida suunnittelee perustavansa lisää. Keskusten tarkoitus on tarjota nuorille tekemistä ja opetusta, jotta he voivat oppia ja löytää omaa paikkaansa elämässä. Keskus tarjoaa nuorille eheyttävää toimintaa kitaratuntien, liikunnan, englannin opetuksen ja minun aloittamana myös käsitöiden merkeissä. Nuoria käy keskuksella joka viikko n. 60-80 oppilasta. Tämä keskus, jossa itse työskentelen, on avattu vasta viime tammikuussa ja sen avajaisia vietetään virallisesti tämän kuun lopussa. Toiminta on siis vielä nuorta.
Kaksi viikkoa sitten olin ensimmäisellä englannin tunnilla, mutta koska oppilaita oli vain kaksi, pidimme tunnin keskustellen ja kysellen asioita toinen toisiltamme. Mutta viime maanantaina, sain pitää elämäni ensimmäisen englannin tunnin, kuudelle khmer nuorelle. Sain Roadilta englannin kirjat ja aiheen, josta opettaa. Ennen tuntien alkua suunnittelin tietokoneella, mitä opettaisin aiheesta ja mitä puhuisin. Tuntui jännittävälle ja uskomattomalle, että minä, joka en edes itse osaa, voisin opettaa muille. Päätin kuitenkin, että tekisin sen.
Oppilaita tuli vähitellen paikalle. Kambodzassa kukaan ei tule ajoissa, ja se tuntui jo ensimmäisellä tunnilla turhauttavalle. Juuri kun oli esitellyt itsensä ja tehtävät muutamalle oppilaalle, tuli ovesta sisään lisää myöhästyneitä oppilaita. Ja kun heille esittelit itsesi ja tehtävät, tuli kohta taas oppilaita. Tämä on tämän kansan aikatapa, ja siihen on minun vain totuttava, vaikkei se järkevältä kuulosta. Siinähän kärsivät kaikki, ne jotka ovat ajoissa, ja ne jotka tulevat myöhässä…
Opetin oppilaille aikaeroista, aika käsitteistä ja kellonajoista. Puhuin pienen pätkän kielioppeja, jonka jälkeen annoin oppilaiden harjoitella asioita pareittain. Seurasin vierestä tyttöjen harjoittelua neuvoen välillä ja Road seurasi poikien tulkaten myös välillä oppejani khmeriksi. Mutta päävastuu oli annettu minulle. Olin heidän uusi miss teacher. En puhunut kovin sujuvasti, enkä käyttänyt hienoja sanoja. Mutta oppilaat väittivät ainakin oppineensa ja ymmärtävänsä ja heidän opiskeluaan kuunnellessa, huomasin sen itse. Se tuntui ihmeelliselle.
Jaoin oppilaille kotitehtäviä, kiitin heitä ja lähetin kotiin. Tapaisimme heidän kanssaan taas ensiperjantaina, opettaessani tätä ryhmää joka viikko kaksi kertaa. Oppilaat nostivat korkealle kätensä ja kiittivät khmeriksi ja englanniksi minua – opettajaa opetuksesta. Siinä vaiheessa teki mieli jarruttaa. En todellakaan tuntenut itseäni opettajaksi, tai ainakaan tuon kunnioituksen arvoiseksi. Kotiin tultuani, itkin illan ilosta ja kiitoksesta. Rukoilin ja olin täynnä kiitosta. Yksin armosta sain tehdä tehtäväni, yksin armosta olen saanut tämän työn opettaa vähäisillä lahjoilla näitä rakkaita khmer- nuoria.
Toivon, että saan olla opettamassa kielen lisäksi sitä, kuinka rakastettuja, upeita ja arvokkaita nämä nuoret ovat. Toivon, että voin olla viestittämässä heille kannustusta ja arvostusta, mitä tunnen näitä nuoria kohtaan – ja mitä ennen kaikkea Taivaan Isämme tuntee. Rakkaat khmer – nuoret, olen valmis auttamaan ja rakastamaan teitä.