Normaalin ihmettelyä

 

 

 

Hikipisarat valuvat selkääni pitkin, vaikka seison varjossa odottamassa tiimiläisiä lounaalle paikalliseen ravintolaan. Mittarit näyttävät päivittäin +35–40 lämmintä, ja aurinkoa piisaa. Vasta tänään satoi ensimmäisen kerran kunnolla vettä raikastaen samalla ilmaa.

Tämä on minun neljäs päiväni Kambodzassa. Siinä ajassa olen ollut kiertelemässä kaupunkia auton kyydissä, tavannut paikallisia työntekijöitä, leikkinyt maailman suloisimpien lapsien kanssa, kuunnellut monta kovaäänistä lapsen lauluesitystä, syönyt ravintoloissa, testannut kuntosalia ja vieraillut paikallisessa kansainvälisessä seurakunnassa. Ja ehkä kaikkein tärkeimpänä, olen kirjoittanut elämäni ensimmäisen vuokrasopimuksen ja muuttanut.

Päivät täällä ovat olleet pitkälti tutustumista maahan, kaupunkiin ja työtehtäviin. Töitä en varsinaisesti ole vielä aloittanut ja vasta illalla menen tutustumaan ensimmäiseen nuorisokeskuksen englannin tuntiin, joita minun olisi tarkoitus myöhemmin pitää khemeriläisille nuorille.

 

 

Suureksi siunaukseksi ja pelastukseksi olen saanut tähän asti asua lähettiperheen luona, jotka toimivat myös ohjaajiani. Heidän kotonaan olen rauhassa saanut vielä olla vain, tulla valmiiseen ruokapöytään ja puhua suomeksi kaiken, mitä olen halunnut. Ilman heitä, olisin ollut aivan hukassa.

Olen pohtinut paljon viime päivinä tunteita ja käsitettä normaali. Ensimmäisenä päivänä jo tänne tullessa, huomasin miten epänormaalin rauhallinen olin tullessani eksoottiseen maahan ja suhtauduin kaikkiin asioihin kuin ne olisivat olleet kotoisia. Kaikki tuntui normaalille. Normaalius on kuitenkin tuntunut oudolle ja jopa surulliselle. Tavallisesti, olen reagoinut uusiin paikkoihin ja maihin aivan erilailla – innostuen, energisesti, jopa harkitsemattomasti liikkuessani. Kuitenkin, kun olen lähtenyt matkaan fyysisesti yksin, olen joutunut huolehtimaan omasta turvallisuudestani kaikkialla ja pitämään myös tunteeni kasassa. Se on hillinnyt minua, mutta samalla tehnyt tunteettomammaksi. Aluksi, se jopa harmitti. En pidä tunteesta, jossa koen olevani vaillinainen omasta itsestäni, vaikka samalla se on ollut minun suojamuurini ja tapani käsitellä uuteen paikkaan tulemista.

    Tämä matka on erilainen. Olen lähtenyt yksin, tullen työtehtäviin ja oppimaan uutta. Olen kuin yksin uudessa, isossa työpaikassa, josta en tunne ketään, muuta kuin työnantajani. Se paikka on iso, ja se on täynnä uusia työtehtäviä joihin tutustua. Vaikka kaikki kuulostaa paperilla loistavalle, se vie aikaa, että pääsee sisälle, tunteisiin, tehtävin ja ihmisiin. Aivan samalla lailla kuin Suomessakin, jos olisin mennyt uuteen työhön (ja samalla lailla kävi talvella, kun menin uuteen työhön). Sopeutuminen vie siis aikaa, ja se on hyväksyttävä. Olen silti äärettömän kiitollinen, että kaikki on ympärilläni hyvin. Työtehtäväni ovat vasta alkamassa, ja ihmissuhteita solmimassa. Minulla on loistava tukiverkosto kotona, ystävissä Suomessa ja maailmalla, sekä täällä olevat lähettiperheet. Minulla on myös maailman paras työnantaja, paras ystävä, minun Luojani ja tukijani, Taivaan Isäni.