Johtajamatonta johtamista, tiedottomuudessa elämistä. Tunteiden skaalassa tunteilua. Postmodernismi. Tunteita, kokeilua, itsekkyyden verhoamaa luomista.

Aikakaudet muuttuvat, ihmiset uudistuvat ja yhteiskuntamme uudistuu. Ennen halusimme löytää totuuden ja yläpuolellemme auktoriteetin määräämään kaapin paikan, mutta nyt haluamme olla kukin omia pomojamme. Minä päätän, mikä on totuus. Minä otan palasia kaikkialta luoden oman uskonnon, oman yhteiskunnan. Minä päätän itse, kuka olen, millainen olen ja mitä teen. Minä olen itseni Herra.

Monipuolisuus on rikkautta, mitä postmodernismi tuo. Meidän ei tarvitse tyytyä kuulemaan yhden miehen yksiä saarnoja, vaan voimme kokeilla ja olla luovia. Saamme miksailla hyviä asioita keskenään, käyttää tekniikkaa ja taidetta hyväksi opetuksen rinnalla. Mutta samalla joudumme tyhjyyteen, jossa mikään ei ole varmaa eikä mistään tiedä mitään.

Eksentaalinen tyhjyys on tuttu ilmiö myös meille, joilla on vahva vakaamus ja usko totuuteen. Se iskee, kun maailma on liian auki ja mahdollisuuksien paikka. Se iskee, kun tajuaa olevansa liian pieni ymmärtääkseen ikuisuutta. Se pudottaa tyhjiöön, jossa voi vain haparoiden tunnustella seiniä löytääkseen tunnelin päästä valon, autuuden ja ymmärryksen. Mutta silti, se ei anna vajota täysin pohjaan, kun tiedän uskovani ja uskon tietäväni Jumalan, jolla on kaikkeen tyhjyyteenkin täydellinen täyttymys.

Joku johtaa aina. Joku on aina se, joka hallitsee ja yrittää manipuloida meitäkin. Kaikkein vaarallisinta se on silloin, jos johtajuutta ei tunnusteta vaan se yritetään vaatettaa vapauden piikkiin. Johtajuus voi silti tuoda vapauden, silloin kun se ei tuomitse, ei syrjäytä, ei kiellä. Silloin kun se tunnustaa, että ihminen on vain ihminen, vajavainen, etsivä olento keskeneräisessä maailmassa.

Jokaisessa ajassa on puhuttava ajanmukaisella kielellä. Emme voi puhua näköradioista tai vertailla c- kasetteja, jos uusi sukupolvi ei edes tunne näitä sanoja. Emme puhu enää latinaa kirkoissa, sillä meillä on oma kielemme ja kulttuurimme. Virran mukana meneminen ja kaiken vanhan kieltäminen on kuitenkin pelottavaa. Jos ihmiselle ei tarjota mahdollisuutta etsiä totuutta, miten hän kestää tyhjyyden kanssa?

Tyhjyys tulee turvattomuudesta, yksinäisyydestä ja tiedottomuudesta. Se lamaannuttaa ja vie elämänilon. Tiedottomuus voi tuottaa myös nöyryyttä elämälle, sille ettemme voi tietää. Turvattomuus siitä, ettemme tiedä mitä tapahtuu, kuinka olla ja onko asiat hallinnassa. Yksinäisyys siitä, kun emme enää osaa olla toistemme kanssa ja haluamme olla omien ideologiemme herroja.

”Maailma muuttuu, niin minäkin.” – lauloi nelivuotias Kaapo lastenohjelmassaan. Muutos on ajallisuuden mittainen projekti. Se tulee, menee ja vaihtaa muotoansa. Muutos on aina paikka, tarkastella muutoksen syitä, hyviä puolia ja vaaroja. Muutos on tie johonkin uuteen.