Juhannusviikon keskiviikkoaamuna lähdimme tutun Tuktuk- kuskin kyytiin ja lentokentälle. Rakkaat työkaverini olivat saaneet edellisenä iltana idean tulla saattamaan meitä lentokentälle. Tämä oli ensimmäinen kerta, kun kukaan saattoi minua lentokentälle. Pitkien etäisyyksien vuoksi olen aina joutunut menemään lentokentälle yksin tai sillä porukalla, joka on myös matkaan lähtenyt. Nyt meitä oli saattamassa, halaamassa ja hyvästelemässä ystäväni Kambodzasta. Itkua pidätellen sanoimme hyvästit.

Lentokoneessa fiilikset muuttuivat haikeudesta innostuneeseen jännitykseen. Vaikka jouduimme hyvästelemään Kambodzan, olisi edessämme uudet seikkailut Bangkokissa ja Kiovassa ennen pidempää Suomeen paluuta. 

Siskoni ei ollut koskaan käynyt Thaimaassa, joten halusimme viettää yhden yön Bangkokissa hostellissa. Samalla pääsin näkemään jo toistamiseen näkemään Thaimaalaista ystävääni, jota näin jo Bangkokin päivillä puoltatoista kuukautta aiemmin. Väsymys painoi monien lyhyvien unien jälkeen, eikä Bangkokin suuret kauppakeskukset herättäneet enää intoa ostoksille. Kävimme silti ihmettelemässä ilmaisessa taide- ja kulttuurikeskuksessa entisestä kuninkaasta pidettävää näyttelyä. Jokainen taulu ja taidekokonaisuus kertoivat paikallisten suhtautumisesta kuninkaaseen, sekä ylistivät hänen suuruuttaan. Teokset itsessään olivat todella upeita ja hienosti tehtyjä, mutta monet kuvatekstit nostattivat hämmennyksen tunteita. Ihmiset kuvailivat kuningasta kuin Jumalaa, esimerkiksi sanomalla häntä ”Kuningasten kuninkaaksi”.

Rankkasateiden ja ukkosten yllättäessä kiirehdimme sateenvarjojemme alla tapaamaan ystävääni. Näkemiseemme liittyi kuitenkin hieman epäonnea, sillä mennessämme syömään yhdessä, meinasi siskoni tukehtua ruuanpalaseen sen juuttuessa henkitorveen. Vaikka ensiapukoulutukset ja kurssit olen itsekin käynyt, oli todellisessa tilanteessa yllättävän avuton auttamaan.

Seuraavana aamuna lähdimme jälleen lentokentälle. Väsymyksen ja ajattelemattomuuden vuoksi, aikataulutuksemme menivät hieman pieleen. Jäin täyttelemään kentällä jotakin kyselyä, jonka jälkeen lähdimme vasta turvatarkastuksiin ja laukkuja viemään. Siinä vaiheessa kun menimme jonottamaan passintarkastukseen, tajusin tehneeni virheen aikataulutuksessa. Passintarkastuksessa oli todella pitkä jono, ja lentokoneeseen lastausaikamme oli jo alkanut. Vilkuilimme kelloa ja jonoa, joka ei tuntunut etenevän. Siinä vaiheessa etsin virkailijan käsiini ja selitin hänelle koneen lähtöaikamme, sekä tilanteemme. Onneksemme saimme henkilökohtaisen vartijan viemään meidät jonon ohi, jolloin kerkesimme ajoissa koneeseen. 

Pitkä lentomme Ukrainaan vierähti mukavasti. Vaikka koneessa ei ollut tyypillisiä videonäyttöjä, veivät kirjat ja maisemat ajan mennessään. Lentotarjoilut olivat maittavia ja vettä sai tankata vapaasti koneen takaosassa. 

Ukrainassa maisemat muuttuivat jo kotoisemmiksi. Ajelimme taksilla Brospylin asuinalueelle, josta olimme hommanneet meille sohvasurffaus yösijan. Pariskunta oli todella ihana, kenen luona yövyimme. Olimme heille ensimmäinen sohvasurffaus yöpyjät ja he meille ensimmäinen sohvasurffauspaikka. Keskustelimme Ukrainan tilanteesta, kulttuureista, politiikasta ja matkailusta illan, ja samalla saimme maistella paikallisia ruokia ja juomia. Illan tullen uni saavutti nopeasti väsyneet ruumiimme, ja saimme ensimmäiset pitkät ja hyvät yöunet paluumatkallamme.

Viimeinen lentomme Suomeen alkoi perjantai iltapäivänä. Mieli oli täynnä tunteita ja ajatuksia. Aloin yhtäkkiä pelätä Suomeen paluuta. Miten osaisin olla kaikkien kokemuksien jälkeen Suomessa? Miten osaisin kommunikoida jälleen suomalaisten tavoin? Miten osaisin suhtautua ihmisiin, jotka ovat jatkaneet samaa arkeansa ja itse elänyt omaa poikkeava arkea maailmalla? 

Pelkäsin ihmisiä, pelkäsin vanhempien luokse paluuta, pelkäsin sopeutumistani Suomeen. Oli kuluntu vasta kaksi kuukautta, mutta tunsin silti itseni ulkopuoliseksi. Olin sopeutunut Kambodzan kulttuuriin ja oppinut elämään vasta sen elämää, kun minut jo riistettiin pois sieltä. 

Vanhempien näkeminen herätti suuria ilon tunteita. Rakastin heidän käsien koskettelua ja tiukkoja rutistuksia. Paluumatkalla Keuruulle, mieli oli silti edelleen ristiriitainen. Näin Suomen kauneuden, mutta halusin Kambodzan kaupunkiin. Ajattelin Suomen ihmisiä, mutta mieli ikävöi vain Kambodzan kaveriani. En osannut nauttia Suomesta, vaikka olin myös ikävöinut Suomea. En tiennyt, minne halusin. Vasta muutamia päiviä Suomessa ollessa, heräsi sisäinen rakkauteni Suomeen henkiin. Meinasin pakahtua Suomen kauneuteen. Tahdoin huutaa ja kiljua rakkauttani Suomea ja läheisiäni kohtaan. Halusin pomppia ja riemuita, ja sitä teinkin. Minä olen myös suomalainen.