Tuntematon kuolema
Viimeisen tulvareissun päätteeksi pääsin odottamaan kotiini ensimmäistä yökylävierasta. Viime talvena satuimme kaksi kertaa yhtä aikaa lounastauolle ala carte – puolella työskentelevän Saaran kanssa, jolloin tuli puhetta, että meillä on samana päivänä lentoliput Aasiaan. Hänellä Singaporeen, minulla Kambodzaan. Tänne kuitenkin saavuttuamme aloimme viestitellä Facebookin kautta ja Saara päätti reppureissata Vietnamin kautta tänne Phnon Penhiin.
Saaran avulla pääsin viettämään myös ensimmäistä turistiviikonloppuani. Lauantaiaamuna pyykkienhakureissun jälkeen, otimme tuktukin ja lähdimme tunnin ajomatkan päähän Killing Fieldiin. Killing Field on hyvin merkityksellinen Kambodzan lähihistoriassa. Se on maan eteläisin vankileiri, jonne sotilaat toivat Polpotin aikana (1975–1979) ihmisiä kuolemaan. Ihmiset olivat opettajia, korkeassa asemassa olevia ihmisiä, muusikoita, taiteilijoita. Polpotin ideologia oli puhdistaa maa, ja puhdistamisessa hän halusi tuhota jokaisen ”viisaan” ihmisen, joka voisi olla haitaksi hänen asemansa etenemiseen. Polpot vihasi koulutusta, sillä koulutus tuo viisautta, jolloin ihmiset ymmärtäisivät heidän asemansa ja vastustaisivat diktaattoria. Eloon saivat jäädä köyhät, jotka joutuivat järkyttäviin olosuhteisiin maaseudulle, jossa heidän tuli työskennellä yötä päivää pelloilla, vain pienellä ruokapalkalla.
Killing Field on suuri piha-alue, jossa kulkee nykyisin turisteille tehty reitti, jota pitkin voi seurata kuuntelemalla kuulokkeista omalla kielellä (no, ei me Suomea saatu, joten englanniksi) tarinoita tapahtumapaikoista. Tarinan sai aina keskeyttää ja itse sai määrätä tahdin, milloin halusi kuulla opastusta. Opastus oli selkeää englantia, mutta siltikin minulla meni puolet ohi omien puutteellisten taitojen vuoksi. Olen niin kiitollinen, että omistan puhelimessani paikallisen netin. Toisin kuin yleensä ulkomailla, pystyn tarkistamaan puhelimen sanakirjasta sanoja, jotka ovat auttaneet minua monissa tilanteissa jo nyt.
Piha-alueella näimme paikkoja, missä ihmisiä on teloitettu, kurkistimme lasilaatikoiden sisään näkemään tappovälineitä, sekä löysimme maasta kuolleiden luita ja vaatteita, joita nousee vielä tänäkin päivänä pintaan. Se pysäytti. Niin lähellä historia on meitä, että pystymme vieläkään näkemään menneisyyden haamuja nousevan maanpinnalle…
Luita ja vaatteita oli toki kerätty myös suuriin lasikupujen sisään, sekä kaikki kerätyt pääkallot oli kerätty muisto Stupaan. Sieltä pystyimme lukemaan kuolleiden ikiä, heidän tappovälineitään, sekä järkyttymään vain kuolleiden ihmisten määrästä. Ja nämä ihmiset, olivat tavallisia, oman maan kansalaisia, jotka omistivat vain johtajan mielestä ”vaarallista tietoa”. Viisautta, sivistystä, kaikkea sitä mitä arvostamme.
Alueella oli myös pieni museo, jossa saimme katsella lyhyen videon tapahtuneista, sekä ”ihailla” maalauksia. Tällaisista paikoista puhuessa on hankala käyttää sopivia adjektiiveja. Toivotin tänään ystävälleni ”nauti päivästäsi”, kun hän meni toiseen kuoleman museoon. Sen jälkeen vasta havahduin, ehkei siellä ole mitään nautittavaa. Enemmän järkyttävää.
Khmerien historia on järkyttävä, mutta mielenkiintoinen. Siinä kiehtoo sen läheisyys ja tuntemattomuus meille länsimaalaisille. Miksi emme puhu tästä enemmän? Miksei kukaan tunnu tietävän heidän historiaa, vaikka sitä verrataan jopa Natsien ajan tuhoamiseen? Miksei ole enemmän ihmisiä, jotka auttaisivat tämän kansan ihmisiä toipumaan historian aiheuttamista traumoista?
Ehkä pysäyttävin asia päivän päätökselle oli iltamme. Vietimme sen leppoisasti seurakunnan nuorten veneajelulla. Joen rannassa näimme slummiasutusta, jonka vieressä kohosi lähes kartano. Elämän epäreiluus ja kontrasti tuli lähelle. Tutustuimme nuoriin, ja tapasimme kaksi khmeriläistä serkusta. Heidän vanhempansa ja isovanhempansa olivat eläneet polpotin aikana. Siis meidän ikäisten naisten vanhemmat. Minunkin vanhempani olisivat voineet olla heitä. Heitä, jotka pakenivat kuukausia viidakossa, elivät maanalla peläten paljastumista, tai joutua kohtaloon raatamaan nälkään asti. Ja historian lisäksi, tällä hetkellä, juuri tällä sekunnilla, on tuhansia ihmisiä, jotka kärsivät samalla lailla kuin Polpotin aikaan. He kerjäävät ruokansa, kuolevat nälkäänsä tai pelkäävät sodan jaloissa. Miksi me saamme elää niin hyvin? Miksi minulla on oikeus asua Suomessa? Miksi minulla on oikeus olla syntynyt niin hyvään maahan? Sitä minä vain mietin.
