Työtön työntekijä

Olen tottunut ajatuksiin, että pitää suorittaa ja tehdä töitä mahdollisimman paljon. Aikaisemmin kärsin suorittamisen tuomasta painosta sairastuttuani siitä, ja sen jälkeen olen alkanut arvostaa lepoa ja ”Ei” – sanan käyttöä enemmän. Olen enemmän kuunnellut, mikä todella on minulle hyödyksi, missä voin levon kautta auttaa muita, enkä vain sen mukaan, mihin pyydetään ja mikä kuulostaa ”ihan kivalle”. Joku voisi ajatella, että pitäähän ihmisen töitä tehdä, mutta töistäkin voi nauttia, kun sitä tekee sopivasti.

Minut kuitenkin yllätti se, miten paineistettu ja odotuksia täynnä olin tänne tullessani. Olin mielessäni kuvitellut itseni Kambodzaan niinä tunteina ja reaktioina, mihin olin tottunut aiemmin elämässäni. Kuvittelin itselleni tietyt tehtävät täällä, joita suorittaisin. Muuttaisin ihmisten elämiä, saisin aikaa hyvää muutosta, ystävystyisin ja saisin tehdä iloiten töitä. Tein Kambodzasta ja itsestäni purkin, jota ajattelin hallitsevani ja tuntevani.

Tänne tullessani, kohtasin kuitenkin todellisuuden, joka oli erilainen. En innostunut uusista asioita ja hypellyt energisen iloisesti. En tehnyt positiivisella mielellä työtä, joka toisi tuloksia. Olin alakuloinen, sisäisesti tyhjä ja ihmisiä kohdatessani jäässä. Olin viikkoja hillitty, asiallinen ja yltiö rauhallinen, joka tuntui vieraalle persoonalle. Kyllä, ihmisellä on erilaisia rooleja, ja minäkin muutun asiallisissa työtehtävissä suhteessa jos olisin ystävien kanssa. Mutta jos epänormaali rooli tila jatkuu viikkoja, se vie voimia ja saa voimaan pahoin.

Tunsin päivittäin suurta väsymystä, vaikka nukuin hyvin. Kärsin oudosta pahoinvoinnista ja kivuista fyysisesti. Tunteeni olivat tyhjät, mikään ei tuntunut millekään. Ja jopa muistini takkuili aiheuttaen mm. Bangkokin eksymisreissut. Vasta huolestuneet puhelut kotoa, saivat minut todella havahtumaan, että olisi aika tehdä jotain itselleni.

Puhuessani tunteistani ja ajatuksistani lähettiperheelleni, ja kuunnellessani heidän puheita, alkoi silmäni avautua. Ymmärsin tulleeni tänne harjoitteluun – en työntekoon. Tulin tänne oppimaan – en muuttamana koko maailmaa. Tulin tänne vain kahdeksi kuukaudeksi – en vuosiksi. Kahdessa kuukaudessa en kerkeäisi parantamaan koko maailmaa, mutta kenties parantamaan hieman jotakin osaa. Harjoittelijana, minun työtäni olisi jo se, että kuljen kaupungilla, asun vieraassa ympäristössä, ihmettelen elämää ja paikallisia. Se, että käyn sunnuntaisin kirkossa, olisi myös ”työtäni”, sillä siellä näin paikallisten kirkkoelämää. Toisin sanoen, vaikka en saisi mitään aikaan, vaikka en edes tekisi länsimaalaiseen tyyliin töitä, olisi se harjoittelutyötäni. Olemassaoloni täällä sai merkityksen.

Aloitin elämäni kuin alusta tällä viikolla. Pysähdyin, rauhotuin ja aloin nähdä ympärilläni asioita, mitkä olivat olleet olemassa jo aiemmin, mutta mitkä nyt vasta huomasin. Tajusin, miten paljon olin jo kokenut. Ihmettelin, miten turvallinen olo minulla oli ollut. Ja näin uusia ihmisiä ympärilläni, jotka rakastivat ja huolehtivat minusta. Niin helposti, me ihmiset (ainakin minä) epäilemme, välittävätkö ihmiset todella meistä. Mutta jos jätämme nuo ajatukset, alamme rentoutuen nähdä ympärillämme enemmän vain rakkautta.

Vaikka nuorisokeskukseen ei tullut päivittäin oppilaita, vaikka ikään kuin hengailimme työtä tekemättä siellä, minä nautin. Minä nauroin, tutustuin ja vietin aikaa khmeriläisten työkavereiden kanssa. En välittänyt siitä, etten tehnyt ”töitä”. En välittänyt, etten ollut länsimaalaisen tehokas. Merkityksellistä oli vain se, että sain olla yhteydessä paikallisiin ja olla vain siinä hetkessä.

Olen itkenyt tällä viikolla enemmän kuin viikkoihin. Olen itkenyt ilosta ja rakkaudesta. Vaikka ikävöin edelleenkin välillä omaa todellista persoonaani, olen alkanut hyväksyä tämän hetken. Sen, että Jumala johdattaa, on uskollinen ja pitää lupauksensa, vaikka tie olisi erilainen. Ja että olemassaolollani Kambodzassa on merkitys, vaikkei se näyttäytynyt sellaisena kuin luulin. Olen oppija, ja sellaisena haluan pysyä elämäni ajan. Oppia elämään, olemaan ja kokemaan.