11.5.2016
Ostin pojalle mato-ongen ja päätin testata sitä itse ennen töitä. Matkustin maaseutubussilla Ruoholahden kanavalle, mistä väitetään nousevan joskus isojakin ahvenia, ja rupesin laittamaan kirkkaankeltaista Kids World Series -vapaa kuntoon. Olen aikuinen mies ja maksan veroja, ylpeyteni kestää moisen. Honkkarista aikanaan ostamieni onkitarvikkeiden siima oli pitkä, siis tosi pitkä. Harkitsin lyhentämistä, mutta koska kanavan syvyydestä ei ollut täyttä varmuutta, päätin jättää sen pätkimättä. No mitä sitten, ujutin madon koukkuun ja yritin tempaista Kiinan muurin mittaista siimaa veteen. En aio käydä kovin tarkasti läpi seuraavia nöyryyttäviä hetkiä, mutta annan muutaman avainsanan, jotka tarjoavat kuvaa tapahtuneesta: Koukku. Huppu. Mato. Kasvot. Vitutus. Siima. Puukko. Solmu.
Kanava ei ainakaan siitä kohdasta ollut ollenkaan niin syvä, kuin olin ajatellut; koho ui lappeellaan sen merkiksi, että syötti ja paino lojuivat pohjassa, vaikka tarkoituksenani ei ollut nuohota mutia. En kuitenkaan alkanut korjaamaan, koska tapahtumat alkoivat lähes välittömästi. Someajan fongarit ja muut hifistelykalastajat usein vähättelevät mato-ongintaa, mutta oikeasti se on aika hemmetin hauskaa ja itsetunnon säilytyksen kannalta kaltaiselleni sunnuntaikalastajalle erittäin tärkeää. Seurasin kohon liikkeitä ja puhelin itsekseni kalalle hiljaisella äänellä, mikä on erittäin normaalia ja täysipäistä toimintaa. Punainen koho ei sukeltanut, mutta lähti määrätietoisesti kulkemaan vastavirtaan, jolloin tempaisin oikein tosissani. Tuloksena oli elämäni ensimmäinen TVRO (Tuntematon Vitun Ruma Otus). Pituutta alkulimaa muistuttavalla möllöttäjällä oli ehkä 10 senttiä, väritykseltään se oli vihreänruskea ja sillä oli huonon avaruuselokuvan mieleentuovat mulkosilmät. Nappasin kalasta taskussani asuvalla robotilla muutaman kuvan, irrotin sen ja pähkäilin vähän aikaa mokoman kohtaloa, mutta koska en halunnut syödä sitä heitin sen takaisin kanavaan.
Ahvenia ei löytynyt, mutta limamöykkyjä sain lisää, oikeastaan niitä olisi saanut niin paljon kuin olisi halunnut nostaa, mutta kyllästyin örkkien jaagaamiseen melko pian ja nostin syötin pohjasta, jolloin tapahtumatkin loppuivat kuin seinään. Matkalla töihin googletin rumiluksen. Se oli mustatäplätokko! Mikä perkeleen mustatäplätokko, ei sellaisista ollut edes puhetta, kun minä olin lapsi ja opettelin onkimaan. Ei silloin edes ollut muuta kuin ahvenia ja särkiä, virvelillä saattoi saada hauen, torilta sai muikkuja ruisjauhoissa kieriteltyinä ja jouluisin norjalaista lohta. Lisäksi oli Tappajahai, mitä pelkäsin helvetisti. Kun Facebookissa tätä päivittelin niin heti alkoi tulla vittuilua, että kyseessä on vieraslaji joka on viime vuosina ryminällä vallannut elintilaa ja ne olisi kuulemma pitänyt tappaa ja jättää lokeille. Mitä vittua? Ei siinä, itseänikin ihmetyttää tällainen kalalajien äkillinen lisääntyminen, mutta en minä halua olla mukana missään Soldiers Of Odin -touhuissa. Että pitäisi tavattaessa tappaa kaikki ulkomaalaiset kalat, kun ne syö meidän naisten, eikun ahventen ruoat ja vie meidän työt, eikun siis madot. Eikä ne varmaan edes osaa suomea ja lisäksi ovat epäilyttävän näköisiä. Itsehän odotan innolla shakaaleiden pesiytymistä Suomen luontoon, toivottavasti syövät kaikki vitun metsäjänikset ja muut typerät jyrsijät jotka pilasivat kasvimaani kun olin nassikka. Että niin.
Vaarallinen ja laiton, desperado.