13.4.2016

13.4.2016

Keskiviikko oli tuulisempi kuin maanantai, mikä aiheutti jatkuvaa ahdinkoa siikakellon kilistessä omia aikojaan koko ajan. Eihän siinä tiennyt miten olla, aina kun istuin retkituoliin niin kello kilkkasi. Naurettavaahan se on aikuisen ihmisen sillä tavalla hyppiä kuin Pavlovin koira ja aina pettyä, kun ei sieltä mitään tullut. Lopulta, hermoromahdusta peläten, otin kellon pois ja rupesin tuijottamaan vavan kärkeä. Olen ihan hyvä tuijottamaan, armeijassa opettelin, kun ei silmät saaneet pyöriä asennossa seistessä. Olin edellisenä iltana kotona uhonnut tällä kertaa ihan varmasti tuovani tuoretta siikaa ja pieni epätoivo alkoi hiipiä sinne Puolan armeijan villapaitaan. Mao Zedongit tiesi kertoa, että syönti oli jo hiipumaan päin. Kyllä niistä silti yksi kalan sai, pienehkön tosin. Maanantailta tuttu ukkelikin oli paikalla, mutta varmaan pettyneenä edelliseen keskusteluumme antamastani panoksesta, että höpötteli juttujaan lähinnä jollekin muulle. Nelisen tuntia liotin tuontimatoa lätäkössä, ei täkyjä. Kahvi oli hyvää.