Polkujuoksua Seitsemisessä
Päivän oppi: Mene metsään!
No niin, sunnuntaina meikäläinenkin pääsi vihdoin kunnolla polkujuoksun makuun, kun kävimme juoksemassa Seitsemisen kansallispuistossa. Olenhan mä jo poluille päässyt juoksemaan, mutta Seitsemisissä vasta ensi kerran sain tuta, mitä on juosta haastavassa maastossa juurakoiden ja kivien seassa ja liukastella pitkospuilla. Jalat väsyvät ihan eri tavalla kuin helppokulkuisella metsäpolulla.
Aamu aloitettiin tuhdilla aamupalalla. Hiilaria tankattiin koneisiin paljon. Kaurapuuroa kananmunalla, banaanilla, suolapähkinöillä ja gojimarjoilla, smoothie porkkanasta, ananaksesta ja tyrnistä sekä kunnon mukillinen kahvia. Iso kulhollinen kaurapuuroa upposi meikäläiseen tosta vaan, kun taasen sekopääjuoksijalla teki vähän tiukkaa. Tää on selkeesti meikäläisen etu, että muhun uppoaa ruokaa aamulla(kin). Saan kunnolla tankattua, kun syöminen ei töki. (No joo, myönnettäköön, että saatoin lapata sekopääjuoksijan lautaselle aavistuksen enemmän puuroa kuin omalleni….)
Veden lisäksi mukaan pakattiin juoksureppuihin banaania ja edellisenä iltana tekemiäni energiamöykkyjä. Tarkoitus ei ollut juosta mitään huikean pitkää lenkkiä eli lisäenergia ei ihan välttämättä olisi ollut pakollista. Reissussa oli tarkoitus viipyä maksimissaan 2 tuntia, mutta mä halusin kokeilla ensi kertaa, miten lisäenergiaa pystyy nauttimaan juostessa ja minkä verran se vaikuttaa. Kertaheitolla tuli siis monta #enpäooennen –juttua. Sen lisäksi, etten oo ikinä nauttinut mitään lisäenergiaa lenkillä, en ole myöskään ikinä juossut juoksureppu selässä. Itse asiassa en ole edes ikinä juonut lenkin aikana, joten aika noviisina lähdin liikenteeseen ihan kaiken suhteen.
Whaaat? Opastekyltti on yhtä pihalla kuin minä….
Seitsemisiin päästyämme kävimme luontokeskuksessa noutamassa kartan. Luontokeskuksen infopisteessä oli kerrassaan loistava palvelu ja saimme pisteessä olevalta oppaalta monta reittiehdotusta. Halusimme juosta Seitsemisen aarniometsän läpi, joten lopulta reitiksi valikoitui reilun 14 kilometrin pituinen Koverosta starttaava lenkki. Opas toivotteli kivaa lenkkiä ja varoitteli vielä reitillä olevista liukkaista pitkospuista. Me nyökyttelimme, koska tuota oltiin osattu jo ounastella, sillä ilma oli ollut monta päivää sateinen. Enemmän tai vähemmän kosteaan menoon ja liukasteluun oltiin varauduttu. Minua vähän jännitti, miten hommasta selviän nuljahtelevan nilkkani kanssa. Itseasiassa jännitti vähän kaikki. Miten kunto kestää, miten jalat kestävät? Tämä nyt antaisi jo jonkinmoista suuntaa, onko Karhunkierroksen kisa ihan kuolleena syntynyt idea.
Juoksemamme reitti on merkitty karttaan vihreällä.
Ja eikun matkaan. Homma startattiin tekemällä aktivoivia venytyksiä ja kävelemällä ensimmäiset puoli kilometria. Olemme yrittäneet nyt hieman skarpata sen suhteen ettei liikkelle lähdetä kylmiltään. Olen yrittänyt nyt muutenkin panostaa lihashuoltoon ja lenkkien jälkeiseen jalkojen huoltamiseen, mikä onkin selkeästi helpannut polvi- ja penikkaoireitani. Seitsemisen lenkille otin myös kokeiluun tuplakompressiot, kun jalassani oli sekä 2XU:n trikoot että Compresportin säärystimet. Minulla ei ollut hajuakaan kuinka suositeltavaa tällainen tuplakompression käyttö on, mutta omalla maalaisjärjellä päättelin lisätuesta olevan hyötyä penikkaoireilleni. Ajattelin, että säärystimet on sitten helppo heivata pois, jos alkaa ahdistaa.
Tuplat
Reitin alkupätkä oli melko helposti juostavaa pohjaa. Aarniometsään päästyämme reitillä oli jonkun verran mäkiä, joten jalat joutuivat kylmiltään heti töihin. Aarniometsä oli upea. Suosittelen lämpimästi Seitsemistä retkikohteeksi kävellenkin. Nähtävää on paljon.
Heti alkumatkasta kävi selväksi, että pitkospuilla juokseminen oli lähes mahdotonta. Jonkinmoista juoksun ja töpöttämisen risteytystä niillä kokeilimme, mutta nastalenkkareiden puuttuessa ne oli viisainta kävellä. Pitkospuut olivat märkinä ihan älyttömän liukkaita ja käveleminenkin väsytti jalkoja tosi paljon, kun pakosta jäkitti jalkoja, jottei liukastuisi.
These slippery bastards!
Aarniometsän jälkeen polku muuttui todella haastavaksi. Polku oli täynnä juurakkoa ja kiviä ja joka askeleella piti keskittyä siihen, mihin jalkansa seuraavaksi laittaa. Sekopääjuoksija huikkasi jossain kohtaa minulle, että ”tämä reitti on kyllä nyt sulle ensikertalaisena melko haastavaa”. Mä mietin itsekseni, että karsiutuupahan nyt sitten kertaheitolla kaikki turhat luulot pois ja näen saman tien, mistä hommassa on oikeen kyse. Paikoin juurakkoa oli polulla niin hirvittävästi, että en voinut kuin nauraa. Sekopääjuoksija loikki taas edessä kuin aropupu ja meikä koikkelehti parhaan kykynsä mukaan perässä. Ainut päähän mahtuva ajatus oli, että ”ei enää koskaan asfaltille”. Kyllä se polkujuoksukärpänen nyt puraisi kertaheitolla.
Hmmm – mihinköhän astuis?
Jo neljän kilsan kohdalla alkoivat nilkat ja pohkeet puutua ja mietin, että onkohan tuplakompressio sittenkin vähän liikaa. Ajattelin, että seuraan tuntemuksia hetken ja heivaan sitten säärystimet pois, jos puutuminen ei helpota. Eipä siinä sitten kauaa mennytkään, kun jalat alkoivat tuntua normaalilta ja veikkaankin että puutuminen johtui pitkospuilla töpöttämisestä eikä tuplakompressioista. Tämän jälkeen jalat tuntuivatkin sitten tosi hyviltä. Tuplakompressiot pidän jaloissa siis jatkossakin. Onnistunut kokeilu. Juoksu kulki muutenkin tosi kevyesti. Toki jalat juurakoita väistellessä väsyivät, mutta mitään sellaisia negatiivisia kipuoireita ei tuntunut. Oli tosi hyvä fiilis juosta. Nilkkakin nuljahti reissun aikana ainoastaan kaksi kertaa, mikä oli siinä maastossa meikäläiselle varsinainen saavutus. Enkä edes kaatunut kuin yhden kerran, kun astuessani jonkun ison kiven laelle päädyin makaamaan vatsalleni sen päälle. Ei siis suurempia damageja tällä reissulla.
40 minuttia ja 4 kilometriä juostuamme pysähdyttiin tankkaamaan ensimmäistä kertaa. Hieman vettä ja muutama pala energiamöykkyjä nopsaan huiviin ja matka jatkui. Seopääjuoksija sai möykyistä ainakin ekstraenergiaa, koska veteli edessä jotain kenguruloikkaa isompien kivien yli. Minä keskityin asettelemaan jalkani oikeisiin paikkoihin ja pysymään pystyssä. Matka taittui koko ajan mukavasti siinä peesatessa. Pyrin juoksemaan koko matkan omaa vauhtiani ja mukavasti kulki. Ainoastaan pitkospuut haittasivat matkantekoa. Lieslammen kohdalla oli isompi suoalue, jonka kohdalla pitkospuita oli kohtalaisen paljon. Niistä selvittyämme loppumatka olikin sitten varsin mukavaa juoksupohjaa.
12 kilometrin kohdalla huomasin ensmmäisen kerran jalkojen väsähtämistä, kun pysäsimme tutkimaan reittiä (=lue sekopääjuoksija tutki, mulla ei ollut hajuakaan mistä tullaan ja minne mennään…). Väsähtämisfiilis tuli kuitenkin ainoastaan pysätessä ja juoksu kulki edelleen mukavasti. Maaliin Koverolle päästiin 2:18 h juoksun(/pitkospuukävelyn) jälkeen. Matkaa kertyi yhteensä reilut 14 kilometriä. Ei mikään mahtinopea suoritus, mutta pitkospuut hidastivat matkantekoa todella paljon. Muilta osin juoksuvauhti oli varsin mainio, joten voin olla tyytyväinen tähän ensimmäiseen kunnon polkujuoksukokeeseen. Sekopääjuoksija reittasi tämän Seitsemisen pätkän arvoasteikkoon 3/5 tähteä. ”Liikaa pitkospuita, mutta kauniit maisemat” oli hänen kommenttinsa. Seuraavalla kerralla pitää siis etsiä joku vähemmän pitkospuita sisältävä pätkä. Seitsemisiin tullaan varmasti vielä uudelleenkin. Todella upea kansallispuisto. Tänne voisi seuraavaksi tulla vaikkapa yön yli retkelle.
Kieli keskellä suuta
Mulle jäi tästä juoksusta todella iloinen fiilis. Tämä loi nyt hieman uskoa siihen, että voin selviytyä Karhunkierroksellakin, kunhan treenaan ahkerasti. Tänään on jalat olleet todella väsyneet ja lihakset kipeät ihan uusista paikoista. Etureidet on melko jumissa ja nilkoissa tuntuu kaikenmoista mielenkiintoista. Ei kuitenkaan mitään negatiivisia tuntemuksia jaloissa, mikä on todella positiivinen juttu. Tänään vain lepäillään ja toivutaan. Loppukaneettina voisin todeta, että polkujuoksu on ihan oma maailmansa. Ja pelkästään positiivisessa mielessä! Tästä on hyvä jatkaa eteenpäin ja pikkuhiljaa pidempiin lenkkeihin. Menkää hyvät ihmiset metsään tavalla tai toisella. Sieltä palaa kotiin ihan uutena ihmisenä.