Onko pakko?
Päivän oppi: Sinähän saat vaikka mitä.
Plaah! Mikä hitto tässä vuodenajassa oikein on, kun se muuttaa kaiken ”onko pakko tehdä” –jutuiksi? Tällä hetkellä ei huvittais tehdä mitään. Haluaisin vain pistää peukun suuhun ja käpertyä peiton alle. Jäädä sinne ja herätä joskus kevään korvilla. Ei vaan ole motivaatiota yhtään mihinkään treenaamiseen. Tai no korjaus. Sitä nyt ei käy kieltäminen, etteikö liikunnasta edelleenkin tulisi älyttömän hyvä olo ja hikoilun jälkeen on tosi hyvä mieli, mutta se liikkumaan lähteminen. Se on se plaah! Kotioven kynnys ei ikinä ole ollut näin korkea. Sen yli kipuaminen tuntuu lähes mahdottomalta. Eilen pohdin, että jos ei kerran huvita, niin onko sitten pakko? Aikuisiahan tässä ollaan, joten ihan itse saan päättää. Olisko vaan parempi suosiolla pistää se peukku suuhun ja laiskotella koko Joulukuu? Antaa itselleen kerrankin lupa vain olla ja valua. Aloittaa sitten puhtaalta pöydältä tammikuussa. Uusi vuosi, uusi elämä. Niinhän sitä on tapana tehdä.
Sitten tuli mieleeni viime vuoden joulukuu. Kahden viikon kuluttua tulee kuluneeksi vuosi siitä, kun allekirjoittanut lensi leuanvetotangolta selkä edellä tuolin kulmaan ja katkoi pari kylkiluutaan. Jouduin niin sanotusti pakkolomalle kaikesta liikunnasta. Eipä tarvinnut kysellä ”onko pakko”. Mitään ei pystynyt tekemään, ei edes laittaamaan sitä peukkua suuhunsa. No mitäs tapahtui, kun ei tarvinnut kysellä onko pakkoa vaan jäljellä oli ainoastaan ”et saa tehdä” ”et pysty tekemään” ”et voi tehdä”? No mitäpä muutakaan kuin hitonmoinen hajoaminen tietysti. Tuntui epäreilulta, turhauttavalta ja masentavalta. Siinä tilanteessa olisin antanut mitä tahansa, jos olisin päässyt liikkumaan. Enemmän kuin koskaan ennen olisi ollut motivaatiota ylittää se kynnys.
Ihmismieli on hiton kiero kapistus. Kielletty hedelmä on aina se houkuttelevin ja asioita osaa arvostaa vasta sitten, kun ne viedään pois. Väittäisinkin, että varsin hyvä tapa motivoida ihmistä tekemään jotain asiaa, on kieltää se häneltä hetkeksi. Menettäessään jonkun asian ihmisellä on taipumusta nähdä vain sen postiviiset puolet ja tarttua niihin. Ilmeisesti olisi siis tarpeen säännöllisesti jollakin keinoin yrittää takoa omaan päähänsä, ettei mikään asia ole itsestäänselvyys, vaan kaiken voi menettää jopa pysyvästi. Hiton vaikeaa se kyllä on, ihmisellä kun on tällaisissa tilanteissa tapana elää hetkessä. On hemmetin vaikeaa miettiä, mitä voi menettää, kun peukku on matkalla suuhun.
Ehkäpä pitäisi vain karsia omaa sanavarastoaan ja poistaa sana ”pakko” sieltä kokonaan. Kun kuitenkaan loppujen lopuksihan yhtikäs mitään ei ”ole pakko” tehdä. Sen sijaan me saamme tehdä, me pystymme tekemään ja meillä on mahdollisuus tehdä. Kelatkaapas vaikka – ”minun on pakko” versus ”minä saan”. Aika vissi ero siinä, miten nuo lauseet vaikuttavat meihin. Paljon mielummin sanon tuon jälkimmäisen. Kuinka siistiä se onkaan, että minä saan mennä ja tehdä vaikka mitä. Saan nousta ennen kukonlaulua ja treenata hiki päässä aamuhämärissä. Saan juoda viherpirtelöni ja irvistellä sen perään. Saan syödä illalla karamelliä ja ottaa lasin viiniä, saan ottaa toisenkin jos tekee mieli. Saan lähteä juoksemaan pitkin metiköitä vesisateessa ja uida meressä joulukuussa. Saan herätä aamulla töihin ja laskea päiviä lomaan. Saan laittaa peukun suuhun ja ihan vaan olla. Saan myös ylittää kynnyksen, vaikka se on joskus tosi korkea.
