Kun motivaatio katosi

Jos olisin aloittanut blogini vuosi sitten, tämä olisi ollut takuuvarmasti hevos-/ratsastusblogi. Nimittäin vielä tuolloin elin ja hengitin hevosia. Ratsastus oli minulle kaikki kaikessa ja ihan rehellisesti sanottuna olin nostanut hevoseni elämäni arvoasteikossa asemaan, johon sitä ei varmaankaan ikinä kuuluisi nostaa. Tätä mahdollisesti lukevat, heppapiireistä tutut ystäväni, saavat varmaan nyt jotain pienimuotoisia halvauksia. Minut tuntien he ehkäpä ovat nyt melko ihmeissään, miten voin kirjoittaa jotain tuollaista. Vuosi sitten olisin ollut itsekin. Tuolloin olin lähestulkoon sitä mieltä, että elämää ei ole ilman hevosta ja maailmani romahtaa, jos menetän hevoseni. Olin todella ihmeissäni, jos joku ystäväni valitteli, ettei ratsastus huvittanut. Eihän sellainen nyt voinut olla mahdollista, ettei ratsastus innosta? Itselle tuotti lähestulkoon tuskaa edes antaa hevoselleni vapaapäivää ja pysyä pois tallilta. Ratsastus ja tallilla puuhastelu oli vain parasta, mitä tiesin. Mitä muutakaan voisi olla? 

Kavioliitossa (foto Nelly Stenroos)

Sitten tuli kesä ja elämäni kääntyi vähän mullin mallin. Tuli stressiä, murhetta ja huolta tulevaisuudesta. Hevosasiat eivät enää olleetkaan päällimmäisenä mielessä. Ennen olin aina saanut nollattua pääni tallilla. Nyt se ei onnistunut enää sielläkään. Aloin olla pahantuulinen ja kireä jopa hevosen selässä. Jos ratsastus ei sujunut, niin kärsivällisyyteni oli ihan nolla. Hevoseni ei ole sieltä helpoimmasta päästä ratsastaa, mutta olen vuosikaudet jaksanut puurtaa sen kanssa eteenpäin pienin askelin. Aniharvoin olen menettänyt hermoni sen kanssa. Nyt alkoi kuitenkin käymään myös niin. Hevoseni sai maksaa pahasta olostani ja ratsastuskertani päättyivät muutaman kerran siihen, että laskeudun selästä kesken kaiken ja vain itkin. Tässä vaiheessa onneksi älysin viheltää pelin poikki ja annoin hevoselleni useamman viikon laidunloman. 

Laidunkauden jälkeen menimme takaisin kotitallillemme ja palasin normaaliin hevosarkeen. Ratsastin säännöllisesti ja valmentauduinkin jonkin verran. Ratsastus oli taas ihan kivaa ja minulla oli suunnitelmia jo seuraavan kisakauden varalle. Jotenkin kuitenkin paras ratsastusfiilis oli kadoksissa. En ollut niin motivoitunut kuin ennen. Ajattelin tämän kuitenkin olevan ohimenevää.

Tuli marraskuun loppu. Tuossa kohtaa elämässäni oli vaihe, jolloin vastoinkäymiset tuntuivat suorastaan vainoavan minua. Olin lähdössä kuntosalilta kotiin, kun ystäväni soittaa tallilta, että hevosellani ”on varmaan ruokatorven tukos”. Muistan reaktioni tuohon puheluun. En ollut pätkääkään yllättynyt. Niin hullulta kuin se kuulostaakin, niin itse asiassa olin jo hieman valmistautunut siihen, että seuraavaksi sairastuu hevoseni. Elämäni oli tuossa kohtaa vain jotenkin niin mollivoittoista, että se oli jo jotenkin odotettavissa. Olin täysin tyyni ja rauhallinen. Hyväksyin asian saman tien ja aloin ripeästi soittamaan eläinlääkärille. 

Tuon eläinlääkärikäynnin seuraukset olivatkin sitten melkoiset. Ruokatorven tukos saatiin letkuttamalla pois, mutta eläinlääkärin tekemän hoitovirheen takia hevoseni joutui parin viikon klinikkahoitoihin ja useamman kuukauden sairaslomalle. Yhdessä vaiheessa tilanne alkoi näyttämään jo melkoisen heikolta. Olin vaarassa menettää hevoseni, ellei sitä leikattaisi. Jouduin todenteolla pohtimaan sitä, mikä painaa vaakakupissa eniten. Mistä olen valmis luopumaan, jotta hevoseni saa elää? Kuinka järkevää on antaa leikata 17-vuotiasta hevosta, kun leikkauksesta selviämisen mahdollisuuksista ja kuntoutumisesta ei ole tietoa. Mitä sitten, jos maksan useita tuhansia leikkauksesta ja hevoseni jääkin lopullisesti puolikuntoiseksi? Stressin ja henkisen paineen määrä oli tuolloin ihan suunnaton, varsinkin kun henkinen hyvinvointi ei ollut ihan kymppi muutenkaan. Jankkasin päässäni eri vaihtoehtoja eteen ja taakse. Niin kylmältä kuin se kuulostaakin, niin lähes yksinomaan taloudellisista syistä tein päätöksen, että hevostani ei lähdetä leikkaamaan. Olin juuri tehnyt asuntokaupat ja työpaikassani oli YT-neuvottelut käynnissä. Lisäksi olin käyttänyt jo sievoisen summan asunnonhankintaan varatuista säästöistäni hevoseni klinikkamaksuihin. Olisin ajanut itseni taloudellisesti todella ahtaalle, jos hevoseni olisi leikattu. Ei hyvä vaihtoehto ihmiselle, jonka talous on 100% riippuvainen vain omista tuloista. Ensimmäistä kertaa tein hevoseeni liittyvän päätöksen puhtaasti järjellä, enkä tunteella. Kävin asian läpi itseni kanssa ja ehdin jo hyväksymään sen, että tämä oli nyt tässä ja joudun luopumaan hevosestani. Sitten kuitenkin kaikki kääntyikin yht’äkkiä parhain päin ja hevoseni alkoi toipumaan, eikä leikkausta vaadittu. Sain Heikin jouluksi kotiin. 

Ruokatorven tukos tapahtui 29. marraskuuta. Seuraavan kerran pääsin hevoseni selkään helmikuussa. Olin toki onnellinen ja helpottunut, että hevoseni oli toipunut, mutta silti satulaan paluu ei aiheuttanut minussa mitään sen suurempia hurraa-huutoja. Heikin toipumisen aikana olin käynyt hoitamassa sitä kaksi-kolme kertaa päivässä. Lääkitsemistä ja haavanpuhdistusta. Tämän lisäksi tein vuorolleni osuvat tallihommat normaalisti. Hevostelu maistuikin äkkiä vähän puulta ja kakanlappaaminen alkoi suoraan sanottuna viiksettää melkoisesti. Tallihommat eivät motivoineet enää pätkääkään, kun ei päässyt ratsastamaan.

Ensimmäistä kertaa selässä Heikin sairasloman jälkeen. Heikki poloinen kaula nakuna.

Voisi kuvitella, että ratsastusmotivaatio olisi ollut sitten helmikuussa jo melkoinen. Toisin kuitenkin kävi. En sitten tiedä jäikö tuo pelkkien tallihommien tekemisen aikainen ketutus jotenkin päälle, mutta kiinnostus ratsastukseenkin oli aika nollissa. Tsemppasin itseäni ajattelemalla, että pitää olla kiitollinen tilanteesta, jossa nyt olen. Hevoseni oli terve, olin saanut pitää sen itselläni. Ja koska tässä ollaan maksettu itsensä kipeäksi hevosen sairastelun takia, niin kyllä sitä motivaatiota pitää nyt löytyä. Yritin pakottaa itselleni sitä vanhaa ajattelumallia, että hevoseni on minulle suurinpiirtein tärkeintä maailmassa ja ilman sitä ei ole elämää. Tuota tunnetta ei vaan enää löytynyt. Järki oli ottanut minussa vallan. Tunsin itseni tosi kylmäksi, melkein hävetti. Miten ajatusmaailmani oli voinut muuttua niin tyystin ja miksi se oli muuttunut? Päätin myöntää kavereillekin suoraan, että nyt ei nappaa sitten pätkääkään. Ainakin tulisi huolehdittua hevosen säännöllisestä liikutuksesta, kun kaverit länkyttäisivät asiasta minulle säännöllisesti :) 

Motivaationi on edelleen vähän kadoksissa. Jonain päivinä se on parempi ja jonain huonompi. Olen kuitenkin tullut siihen tulokseen, että oleellista on nyt se, että haluaisin motivaationi takaisin. Jos motivaatiopula lakkaa harmittamasta, niin sitten ollaan huonoilla vesillä. Hevosen pois myyminen on kuitenkin täysin poissuljettu vaihtoehto. Heikistä olen sitoutunut huolehtimaan loppuun saakka. Se on tullut elämääni tarkoituksella ja minä olen tullut sen elämään tarkoituksella. Näin tunteella osaan yhä ajatella, vaikka järki onkin kylmettänyt ne osittain :) Olen oppinut ymmärtämään, että elämää on ratsastuskenttien ulkopuolellakin ja elämää voi olla myös ilman hevosta. Tämä ei tarkoita sitä, ettenkö edelleen nauttisi hevostytön elämästä. Se on antanut minulle niin suunnattoman paljon. Ihania sielunsiskoja ja ystäviä, unohtumattomia hetkiä, onnistumisen elämyksiä, pettymyksiäkin. Se on kasvattanut minut vahvemmaksi kuin välillä itse uskonkaan. Eräs ystäväni sanoi juuri, että hevosnaiset ovat kovapäisiä ja itsenäisiä selviytyjiä, joita ei pienet vastoinkäymiset hetkauta. Juuri tuota kaikkea me ollaankin. Ihan joka ikinen hevosnainen, jonka tunnen. 

Minäpä siis jatkan motivaationi etsiskelyä. Tällä välin en ota asiasta paineita. Ehdin kuitenkin elää jo kuusi ylimotivoitunutta hevostytön vuotta. Ehkä on sallittua välillä olla hivenen vähemmän innostunut. Se on ainakin varmaa, että pakottamalla en motivaatiotani takaisin saa. Niinpä otan rennosti ja nautin humputteluratsastuksesta. Sitä paitsi olen jälleen alkanut nauttimaan jopa kakan lapioimisesta. Toivoa siis on. Kerran hevostyttö, aina hevostyttö. Tällä hetkellä hevostyttö nyt vain sattuu olemaan vähän eksynyt polultaan. 

PS. Selvennettäköön nyt vielä se, että minulle motivaatio tarkoittaa tavoitteellista ratsastusta. Siis sitä, että on halua kehittyä, valmentatua ja vähän kisatakin. Ratsastan siis edelleen hevosellani säännöllisesti eli sitä ei ole hylätty seisomaan tyhjänpanttina.