Kuulumisia ja sananen kärsimyksestä
Pöh sanon minä. Näyttää siltä, että come backini oli paljon melua tyhjästä. Eipä ole tekstihanat auenneet uhosta huolimatta ja postailutahti on jäänyt edelleenkin säälittävän harvaksi. Sen lisäksi, että kortilla on ollut aika, niin kortilla on ollut myös ajatustenvirta. Ei vaan kertakaikkiaan synny tekstiä. Monen monituista kertaa olen miettinyt, että ”tästä haluan kirjoittaa blogiin”, mutta ajatusten jäsentäminen kirjoitetussa muodossa ei vain ole onnistunut.
No yritetään nyt kuitenkin taas ja aloitetetaan kertomalla vähän tämän hetkisistä kuulumisista. Alkuvuosi on kulunut hurjaa tahtia niin töissä kuin siviilissäkin. Uudesta duunista aiheutunut alkustressi on jo onneksi alkanut tasaantumaan ja välillä on tuntunut jopa siltä, että homma on hetkittäin jo hallussakin. Töitä riittää ihan hemmetisti, mutta kuulupa ainakin työpäivät nopeasti. Työ on ollut mielenkiintoista ja on ollut enemmän kuin piristävää päästä hetkeksi ihan uusiin kuvioihin. Ammatillisesti tämä syrjähyppy on antanut jo tämän viiden kuukauden aikana todella paljon. On tullut opittua paljon itsestänikin.
Liikunnan osaltakin homma on viime aikoina piristynyt jälleen. Juoksu on kulkenut hyvin. Ei tosin välttämättä niinkään vauhdillisesti, vaan nimenomaan siltä osin, että olen päässyt juoksemaan ilman jalkaongelmia. Vaikka olen juossut jopa jonkin verran asfalttia, mikä ennen on ollut ihan myrkkyä jaloilleni, niin tänä keväänä en ole joutunut taistelemaan (kop kop kop) rasitusvammojen kanssa. Ihmeellistä siinäkin mielessä, että olen juossut koko alkuvuoden nastareilla, joiden ei tälläiset ongelmakoivet omaavalle yksilölle voisi kuvitella olevan ne parhaimmat tossut. Veikkaan, että yhtenä tekijänä jalkaongelmien uupumiseen on vaikuttanut se, että Crossfit-treenit ovat jääneet vähemmälle. Kun olen päässyt juoksemaan kunnolla palautuneella kropalla, myöskin rasitusvammat ovat jääneet pois. Crossfit on juoksijalle ihan loistava laji, mutta omalla kohdallani ongelmaksi muodostuu juurikin tuo palautuminen. Usein Crossfit-treenien jälkeen kroppa ei ole palautunut riittävästi ja kun tuossa kohtaa lähtee kipittämään pitkistä jumittuneilla lihaksilla, alkaa ongelmia ilmaantumaan. Tällä hetkellä olen käynyt tekemässä vain yhden puolen tunnin Crossfit-treenin viikossa ja huhtikuun alusta laitoin Crossfitin tauolle kokonaan. Katsotaan milloin palaan takaisin vai palaanko enää ollenkaan. Pörssin kannalta (kuukausimaksu) nimittäin tuossa yksi treenikerta/vko ei ole juurikaan mieltä. Tähän mennessä suurin motivaattori salitreeneille on ollut ihana treenikaverini Mari, jonka kanssa maanantaiaamut ovat lähteneet käyntiin aina loistavasti. Näitä treenejä tulee kyllä kieltämättä ikävä, mutta ehkä on aika tehdä valinta sen suhteen, mihin lajiin haluan jatkossa panostaa enemmän. Jotenkin on vain tullut sellainen fiilis, että tällä kombinaatiolla ei juoksuni kehity/ole kehittynyt yhtään mihinkään. Voima- ja lihaskuntotreeniä on toki tarkoitus tehdä edelleenkin, mutta jatkossa enemmän juoksua tukevasti.
Tänään on tasan neljä viikkoa aikaa Madeiran kisaan. Meikäläinen kärvistelee tällä hetkellä flunssan kourissa. Toisaalta hyvä, että flunssa iski juuri nyt, koska tässä on vielä hyvin aikaa parannella. Toisaalta ärsyttää, kun hyvin rullaamaan lähteneet juoksutreenit menivät nyt katkolle. Sekopääjuoksijan alkuvuosi on ollut tämän suhteen vieläkin synkempi. Alkuvuoteen on osunut kaksi todella ankaraa flunssaa, joiden johdosta hänen juoksutreeninsä ovat jääneet melko vähäisiksi. Madeiran lisäksi näköpiirissä siintää jo myös Karhunkierros, minulle 53km ja Sekopääjuoksijalla 160km. Kilsoja ei kummallakaan ole alla lähelläkään riittävästi, jotta voisi suunnata kohti kevään seikkailuja kevein mielin. Toisaalta itse olen aikapäiviä sitten luopunut jo siitä ajatuksesta, että asettaisin näille reissuille jotain aikatavoitteita. Minulle on merkityksellisempää se mitä tapahtuu starttiviivan ja maaliviivan välissä. Sillä on merkitystä kuinka paljon noilla reissuilla nautin, mutta niin hassulta kuin kuulostaakin, vielä enemmän on merkitystä sillä kuinka paljon kärsin. Eräs juoksija toteaa The Barkley Marathons -dokumentissa, että nykypäivän ihmiset eivät koe fyysistä kärsimystä riittävästi. Omalla kohdallani allekirjoitan tämän täysin. Olen viimeaikoina ymmärtänyt, että juoksen usein ihan tuon kärsimyksen ansiosta. Toki juoksen myös niiden lenkkien takia, kun juoksu kulkee ja askeleet tuntuvat kepeiltä ja helpoilta. Mutta yhtä paljon juoksen niiden hetkien takia, kun koko homma tuntuu paskemmalta kuin mikään ja haluan vain lopettaa lopullisesti. Sillä noiden hetkien ansiosta nautin elämästä vähän enemmän sitten lopulta. Noiden hetkien jälkeen häviää kaikki ajatukset ja oletukset siitä mitä en osaa tai mihin en pysty, kuinka hidas tai heikko olen, miltä näytän tai mitä minun pitäisi olla. Sen takia mä kai juoksen. Että olen vain siinä hetkessä ja lopulta menen läpi sen kärsimyksen. Ainakin nuo lenkit ovat niitä merkityksellisimpiä minulle.
Huomaatteko, kuinka minulla on usein tapana kirjoittaa juoksusta vahvasti tunteiden pohjalta? Minkäs mahdan – juoksu on mulle sitten loppujen lopuksi melkein enemmän henkinen kuin fyysinen juttu.
Kuva: Juha Saastamoinen/Onevision.fi (Vaarojen Maraton 2016).
Mahtavia kevätpäiviä kaikille ja tsemppiä kevään koitoksiin! Pysykää terveinä ja nauttikaa tulevista kärsimyksistä :)