Pitää syödä hyvin, jos voi huonosti
Jälkikirjoitus tähän postauksen alkuun. Tarkoitukseni oli kirjoittaa lyhyt ja ytimekäs juttu siitä, millainen on ruokavalioni. Mutta kuinkas kävikään? Aloitin listaamalla neljälle Post-it lapulle ruokavalioni jakamalla sen neljään kategoriaan. Kategoriat olivat ”ei”, ”pyrin välttämään, mutta sallin itselleni joskus”, ”vähän/jonkin verran” ja ”paljon”. Jokainen kategoria sisälsi siis listan siihen kuuluvista ruoka-aineista mahdollisimman yksinkertaistettuna. Tämä piti olla lähestulkoon postaukseni koko sisältö. Kun sain ruoka-ainelistat tehtyä, aloin kuitenkin pohtimaan, että miksi syön kuten syön. Tässä kohtaa mopo karkasi käsistäni ja kohta edessäni oli 18 Post-it lappua tekstiä.
Aloittaessani tämän blogin kirjoittamisen asetin itselleni ehdottomaksi säännöksi, että en kirjoita mitään liian henkilökohtaista. Olen perusluonteeltani hieman ujo ja yksityisyyttäni arvostava. Nyt kuitenkin toisen blogipostauksen kohdalla huomaan olevani aikeissa heti rikkoa sääntöäni. Sormet tähyävät delete-nappulan suuntaan ja mietin olisiko kuitenkin vain järkevintä pitäytyä alkuperäisessä suunnitelmassani? Mutta joku tarkoitus tuolla purkauksella oli. Joten tässä sitä mennään….
Aloin pohdiskelemaan, miten ruokavalioni on muotoutunut sellaiseksi kuin se juuri nyt on? Kaikki juontaa juurensa siihen, kun vuonna 2007 ostin itselleni hevosen. Kyllä vain! Kaikki juontaa juurensa hevoseen 🙂 Nimittäin hevospoloisellani oli erittäin herkkä vatsa. Eli suoraan suomeksi sanottuna se oli vatsa kuralla koko ajan. Minä olin uutena hevosenomistajana tilanteesta ultimaalisen stressaantunut ja otin selvää ja opiskelin kaiken, mitä pystyin hevosen ruokinnasta ja vatsan ja suoliston toiminnasta. Kokeilin kaikki konstit ja tärväsin tuhottomat määrät rahaa. Tässä yhteydessä tutustuin myös hevosen luonnonmukaiseen ruokintaan ja erilaisten yrttien käyttöön. Lopulta älysin jättää hevoseltani kauran pois ja tsadaa, ongelmat loppuivat kuin seinään. Oli vähän tyhmä olo siinä vaiheessa, kun kaiken vaivannäön ja rahanmenon jälkeen ratkaisu oli noin yksinkertainen. No mutta kaurahan on hevoselle parasta rehua! Tätä oltiin minulle toitotettu joka paikassa.
Tuossa vaiheessa oma ruokavalioni koostui pääosin pastasta, ruokakermasta ja ruisleivästä. Lisäksi olin melkoisessa sokerikoukussa. Saatoin olla ihan raivotautinen ämmä, jos en saanut päivittäistä suklaa-annostani. Etsiessäni ratkaisua hevoseni ongelmaan, olin kuitenkin samalla lukenut paljon tietoa ihmisen ravitsemuksesta ja luonnonlääkinnästä. Mielenkiinto oli herännyt ja tietoa karttunut, mutta en kuitenkaan tehnyt asialle mitään. Jatkoin pastalinjalla.
Vuonna 2010 karppausbuumi oli rantautunut toden teolla Suomeen. Muutama tallikaverini oli lukenut Antti Heikkilän kirjoja ja sai minutkin innostumaan VHH ruokavaliosta. Jokin tuossa aiemmin hankitussa ravitsemustiedossa oli onneksi jäänyt minussa kytemään ja olin innokas parantamaan ruokailutottumuksiani ja ennen kaikkea olotilaani. Tuossa vaiheessa hevoseni söikin jo kuin kuningas. Kaikki vitamiinit ja hivenaineet tarjottiin sille luonnollisessa muodossa. Se söi mm. tyrni- ja mustikkajauhetta, yrttikivennäistä ja orgaanista rikkiä…. Olen ollut aina sen kaltainen ihminen, että en lähde mihinkään kevyesti mukaan. En kokeile monia eri harrastuksia ja vaihda lajia, kun kyllästyn tai harrasta mitään diettejä. Jos ryhdyn johonkin, olen siinä 100% mukana. Näin kävi vähähiilarisen ruokavalionkin kanssa. En tuossa vaiheessa ollut mitenkään ylipainoinen, mutta en kuitenkaan omissa ihannemitoissani. VHH:n aloitettuani laihduin melko lyhyessä ajassa kuutisen kiloa. Tässä vaiheessa en harrastanut juurikaan muuta liikuntaa kuin ratsastusta. Voin mielestäni todella hyvin. Olin energinen, hoikka ja olin onnellisempi kuin koskaan. Pidin kiinni vähähiilarisesta ruokavaliostani ilman ongelmia.
Viime keväänä elämääni tuli isoja elämänmuutoksia ja stressiä. Olin keväällä innostunut lenkkeilystä ja kävin juoksemassa joka päivä. Lenkit eivät pituudeltaan olleet huiman pitkiä. Yleensä juoksin 5-7 km. Kesän aikana stressi kasvoi ja ruoka lakkasi maistumasta lähes kokonaan. Olen aina sanonut, että sitten on asiat todella huonosti, jos ei Johanna syö. Enkä syönyt. Saattoi olla päiviä, jolloin en syönyt koko päivän aikana muuta kuin hivenen turkkilaista jogurttia ja pari vadelmaa. Juoksin kuitenkin edelleen ja ratsastin. Lopulta painoni oli tippunut 53 kiloon. Olen pituudeltani 170 cm, joten tuo 53 kiloa alkoi olemaan minulle jo melkoisen vähän. Kasvoni olivat kuopalla ja olin jo hivenen riutuneen näköinen. Aloin saamaan joiltain ystäviltäni jo puolittain kauhistuneita kommentteja kuinka hoikka olen. Kuittasin ne sanomalla, että ”liikun niin paljon”. Totuus oli kuitenkin se, että en syönyt.
Mikään muu kuin lenkkeily ei enää tuottanut minulle hyvää oloa. Ei edes ratsastus, joka oli aiemmin ollut minulle ihan kaikki kaikessa. Olin koko ajan itkun partaalla ja ihan romahtamispisteessä. Näihin aikoihin osallistuin kuitenkin hevoseni kanssa eräisiin kouluratsastuksen aluekisoihin. Niitä varten (ja itseäni piristääkseni) ostin itselleni älyttömän makean uuden kisatakin. Takki taisi olla liikkeen pienin koko ja silti se roikkui hartioilta ja käsivarsilta päälläni. Nyt kun katson noita kisakuvia, en melkein tunnista itseäni. Muille ei varmaan niissä näy mitään omituista, mutta itselle oma paha olo paistaa niistä kilometrien päähän.
Räpistelin jotenkin loppukesän ja alkusyksyn läpi. Lähinnä siten, että pidin itseni koko ajan liikkeessä. En pysähtynyt hetkeksikään. Olin koko ajan menossa ja järjestin itselleni jatkuvasti jotain ohjelmaa. Tuntui, että jos pysähdyn, niin romahdan kokonaan. Lenkkeilin edelleen, mutta nyt juoksumatkat olivat pidentyneet. Juoksin 10-15km lenkkejä. Juoksulenkit olivat minulle puhdasta nautintoa. Tässä vaiheessa mielialani olivat melkoisen vaihtelevat. Olin päässyt räpistelemään pahimmasta aallonpohjasta pois ja välillä fiilikseni olivat todella korkealla. Sitten mentiin taas ihan pohjalle. Kavereille esitin ihan pokkana kaiken olevan hyvin. Jotenkin helpotti, kun ei tarvinnut vatvoa omaa pahaa oloa muiden kanssa. Olen sitä paitsi aina ollut vähän sellainen solve your own problems kind of gal.
Sitten syksyn tultua masennusfiilis alkoi muuttumaan ärtymykseksi. Ketutti oma henkinen pahoinvointi. Ajattelin että omalle paskalle fiilikselle on pakko tehdä jotain. En pystynyt hyväksymään, että ennen elämästä täysin rinnoin nauttinut nainen oli ajautumassa masennuksen partaalle. Enkä hyväksynytkään. Totesin, että on tasan kaksi vaihtoehtoa. Jäädä vellomaan omaan surkeaan olotilaan tai tehdä asialle jotain. Päätin, että tuo jälkimmäinen vaihtoehto on varmasti se mukavampi. Hain tietoa ja apua luonnontuotteista. Otin reilusti omega kolmosta, B-12 vitamiinia, reishiä ja ruusunjuurta. En tiedä, mikä noista auttoi, mutta oloni koheni. Aloin kiinnittää tosi tarkkaa huomiota siihen mitä syön. Pakotin itseni syömään riittävästi. Pyrin syömään todella monipuolisesti ja erityisen paljon kasviksia, riittävästi rasvaa ja proteiineja. Huomasin nopeasti oikean ravinnon vaikutukset olotilaani. Suhtauduin asioihin positiivisemmin, olin itsevarmempi ja iloisempi. Huomasin myös heti huonon ruoan vaikutukset olotilaani. Yksi leffailta ja 500g karkkipussi johti heti sumuiseen ja alakuloiseen fiilikseen ja parin päivän päästä flunssaan. Olin aiempaakin tarkempi, etten syönyt mitään sokerista. Sokeri on myrkkyä ihmiskeholle ja masentuneelle se on vaarallista myrkkyä. Noudatin edelleen vähähiilarista ruokavaliota, koska se toimi minulla hyvin. Menin todella vähillä hiilareilla, välillä vain 30-50g hiilareita päivässä.
Loppusyksystä päätin ottaa lenkkeilyn ja ratsastuksen rinnalle kuntosalitreenauksen. Lihaskuntoni oli melkoisen nolla ja halusin hankkia lihasmassaa ja voimaa. Salitreenaus koukutti minut nopeasti ihan täysin. Huomaamattani salikäynnit lisääntyivät kolmesta kerrasta neljään kertaan viikossa ja kohta olin jo kyykkäämässä, penkkaamassa ja mavettamassa paikallisten punttikörmyjen joukossa. Lenkkeilyä jätin hivenen vähemmälle ja lyhensin juoksumatkojani. Hevoseni joutui joulun alla useamman kuukauden sairaslomalle, joten ratsastus jäi tyystin. Minulla oli aikaa perehtyä salitreenaamiseen. Ja koska olen minä, aloin imemään tietoa erityisesti salitreenaajan ravitsemuksesta. Tässä kohtaa omaa kroppa sanoi, että tuo 50 grammaa hiilaria päivässä ei tällä liikuntamäärällä ole ihan riittävästi. Keho alkoi reagoida, pyörrytti ja heikotti. Niinpä lisäsin hiilareita kuntosalitreenipäiville ja eritoten treenin jälkeiselle aterialle.
Ruokavalioni on tästä vielä hiven ”muokkaantunut” lisää mm. siten, että olen pyrkinyt jättämään maitotuotteet lähes kokonaan pois. Tällä hetkellä kutsuisin omaa ruokavaliotani runsasproteiiniseksi/hiilihydraattitietoiseksi.
Ne 4 Post-it lappua jäivät nyt tästä postauksesta ja samoin se lyhyys ja ytimekkyys (onkohan tuollaisia sanoja olemassakaan?). Ruokamatkani on ollut oppimisprosessi, mutta mielestäni se on ollut kohtalaisen helppo. Tämä johtuu siitä, että kroppani ja mielialani antavat minulle suoraa palautetta siitä, mitä syön. Jos voi mieleltään huonosti, ei ole varaa syödä huonosti. Pahinta on olla syömättä, mutta mielensä voi kropan ohella myrkyttää myös väärillä ruokavalinnoilla. Sillä mitä laitamme suustamme alas on ihan ratkaiseva merkitys mielen hyvinvointiin. Tällä hetkellä olen onnellinen. Seison pää pystyssä omilla jaloillani. Pidän itsestäni juuri nyt melko paljon. Ja nyt kun mieleni voi taas hyvin, on minulla välillä varaa eilisen kaltaisiin ohilaukauksiin.
Palaan niihin neljään Post-it lappuun myöhemmin….