Pakkolomalla – päivä 1

Päivän oppi: Plaah

Lyhyt tapahtumakuvaus:  Putosin eilen leuanvetotangolta selkä edellä tuolin reunaan. Tuloksena 2 katkennutta kylkiluuta, ilmaa keuhkoissa ja reilun kuukauden saikku. 

Koska olen jo ensimmäisenä saikkupäivänä totaalisen kyllästynyt ja turhautunut, niin ajankuluksi kirjoitetaanpas pientä ”päiväkirjaa” tai pikemminkin fiiliskirjaa siitä, mitä liikkuu mielessä, kun himoliikkuja joutuu pakkolomalle. 

Päivä 1: 

Unettomuus: Yksi kappale vähintäänkin mielenkiintoisia öitä takana, nukkuminen seisaaltaan on ehkä aavistuksen haasteellista. Kipulääkkeiden voimalla nukuin onneksi kuitenkin hetken.

Avuttomuus: Kun isä pukee sukkia 35-vuotiaalle tyttärelleen kokee väkisten jonkin asteista häpeää. Ja sitten lopulta ei voi muuta kuin nauraa, vaikka ei naurata. Pätkääkään.

Kipu: Ilma keuhkoissa on paha. Katkenneet kylkiluut varmaan menisi, mutta ilma pahentaa asiaa. Olen lausunut täysin spontaaneja vittu -sanoja isäni kuullen tänään lukemattomia kertoja. Ja minä en koskaan kiroile isäni kuullen. Nyt ne vain tulevat suustani. 

Palkeet: Kontrolliröntgenissä keuhkoissa ei onneksi näy suurta määrää ilmaa, seuraava kontrolli torstaina.

Olen korvaamaton -efekti: Puhelu esimiehelle, jonka jälkeen alkaa harmittaa ihan vietävästi. En edes yritä esittää, että tuntisin jotain muuta. Siis suoraan sanottuna fiilis on se, että mä en halua jonkun räpeltävän ja sotkevan mun hommia. Kyllä vain – olen sitten näköjään mustasukkainen omista töistäni. Loistavaa, aikuismaista käytöstä. 

Marttyyri: Miksi aina mulle? Mitä mä teen väärin, että paskaa kaadetaan niskaan? Buhuu – koko maailma on Johannaa vastaan. 

Häpeä: Tallihommat – no eipä voisi kauheasti paskempi fiilis olla. Taas kaverit joutuu paikkailemaan, kun mulle sattuu ja tapahtuu. Tai siis kun mä kämmäilen. Semmonen fiilis, että häpeän omaa epäonneani. Että se on itseaiheutettua jotenkin. 

Pelko: Mitä jos muutun laiskaksi? Mitä, jos totun vain olemaan? Romahtaako kunto? Miten kylki kestää ratsastusta, tallihommia, crossfittia, juoksua? Eka ajatus maassa ilmat pihalla maatessani oli, että ”nyt en pääse crossfittiin”. Spontaani, eka ajatus. Miten mun päänuppi kestää sen, että kroppa ei saa liikkua. Ei se kestä. 

Stressi: Muutto, jonka olin ajatellut hoitaa mää itte -meiningillä. Nyt ei ole mitään mää itteä. 

Ranteet auki: Joo universumi voi mun puolesta haistaa pitkät vitut. Mä vihaan mun elämää! 

Avuttomuus part 2: En meinaa päästä sängystä ylös, en meinaa päästä vessanpöntölle istumaan, en pysty pesemään kasvojani pesualtaassa. Olen vankina paikassa, jossa olen pyrkinyt viettämään mahdollisimman vähän aikaa viime aikoina. En pääse mihinkään omin avuin. En vaikka kuinka tsemppaisin ja päättäisin. Fuck that willpower. Kipu pesee sen nyt 6-0. 

Lakkaa olemasta marttyyri -asenne: No kerää nyt ittesi. Paljon pahemminkin vois olla. Taas kuolee lapset kehitysmaissa ja silleen. Minimaalisia on Johannan ongelmat jälleen. Onneksi ei katkennut käsi tai jalka. Ole kiitollinen perkele! 

Helpotus: Hyvästit ituhippeilylle ja yrttitädin luonnonmukaisille lääkkeille. Meikä rouhii kolmiolääkettä kaksin käsin naamaan. Antakaa kaikki tänne!