Hyvä paha juoksu
En ole käynyt lenkillä kolmeen viikkoon. Tai siis en ole päässyt lenkille kolmeen viikkoon. Kevätaurinko houkuttelee juoksemaan, mutta tänään on salipäivä. Elämäni on liikunnan tai oikeastaan kaiken muunkin suhteen melko aikataulutettua. Hevosen omistajana on pakko aikatauluttaa muu liikunta niin, että sitä ehtii ja jaksaa suorittaa tallitöiden ja hevosen liikutuksen lomassa. Voin kertoa, että nukkumatti tulee illalla kylään melko nopeasti, jos työpäivän jälkeen käy salilla ja sen jälkeen liikuttaa hevosen ja tekee tallihommat. Tällaisia liikuntasumapäiviä olen pyrkinyt välttämään, jotta pysyy motivaatio kaikkeen. Liikunnasta pitää tulla hyvä fiilis. Se on mulle kaikkein tärkeintä, että hikipisaroiden, perkeleitten ja irvistelyn jälkeen voi hymyillä. Kunnon treeni nostaa sitä paitsi itsetunnon pilviin. Omien rajojen testaaminen ja niiden ylittäminen on jotenkin voimaannuttavaa.
Pitkänmatkan juoksu on aina ollut kropalleni sopivaa. Koulussakin pärjäsin aina siinä tosi hyvin, kun sitten taas lyhyenmatkan juoksussa olin melko surkea. Kropassani ei kai vaan ole riittävästi siihen lajiin vaadittavaa räjähtävyyttä. Olen lenkkeillyt aina jonkin verran, mutta vuosi sitten innostuin siitä toden teolla. Juoksin 5-7 km lenkkejä 6 kertaa viikossa. Alussa minulla oli se ongelma, että juoksin aivan liian kovaa. Olen sitkeä sissi ja pystyn painelemaan kieli vyön alla pelkän sisun avulla. Tällaiset lenkit olivat alusta loppuun melkoista tuskaa, mutta lenkin jälkeinen euforinen olotila motivoi jatkamaan pinkomista. Parhaimmillani juoksin 6 kilometrin lenkin 28 minuutissa. Silkkaa hulluutta minun juoksutaustallani. Se hyvä puoli tuossa pinkomisessa oli, että sain itselleni melko nopeasti kohtalaisen hyvän juoksukunnon. Kun sitten lopulta älysin, että en ole osallistumassa mihinkään MM-kisoihin ja jatkuva itsensä kanssa kilpaileminenkin on varsin typerää, löysin viimein sopivan juoksurytmin. Tämän jälkeen juokseminen muuttui nautinnoksi. Kuulokkeet korville, lenkkarit jalkaan ja raittiiseen ulkoilmaan. Olin juoksukoukussa. Voiko parempaa fiilistä olla?
Vähitellen juoksumatkani pitenivät. Juoksin 10-15 kilometrin lenkkejä pari kertaa viikossa ja päälle muutama viiden kilometrin lenkki. Juoksin yksinomaan asfaltilla ja kroppani kesti sen hyvin. Sitten mukaan tuli kuntosalitreenaus ja vähensin lenkkejä kahteen kertaan viikossa. Eräänä sunnuntaina minulla oli tosi hyvä juoksufiilis ja päätin testata vähän pidempää matkaa. Juoksin 20 kilometriä ilman ongelmia. Voimat riittivät hyvin ja jaksoin jopa kiristää tahtia lopussa. 20 kilometriä juoksin rennosti hölkötellen tasan kahdessa tunnissa (miinus yksi pissatauko, jonka jouduin suorittamaan matkan aikana). Tuon jälkeen oli aika voittajafiilis. Oli sellainen olo, että tämä nainen pystyy ihan mihin vain. Voittajafiiliksen lisäksi oli nälkä! Tulin kotiin ja vetelin 400 grammaa jauhelihaa ja kasan bataattia pystyyn. Ruoka upposi kroppaani kuin kiukaaseen. Parin seuraavan viikon fiilikset eivät sitten olleetkaan niin voittajan. Salitreeni meinaan ei kulkenut sitten yhtään. No yllätys! Ehkä tuollainen matka nyt kuitenkin vaatii kropalta hieman palautumista. Minä en sitä malttanut tehdä.
Aloin googlettelemaan tietoa aiheesta salitreenaus ja juokseminen. Aika nopeasti vakuutuin siitä, että pitkät juoksulenkit ja punttitreenaus eivät ole ihan paras mahdollinen kombinaatio. Pitkät lenkit nostavat kehon kortisolitasoa ja toimivat katabolisesti. Lihaskasvun kannalta ei hyvä asia. Lenkkeilemällä ei lihaksia tehdä. Se nyt vain on fakta. Jostain luin tutkimuksen, että alle puolen tunnin lenkit eivät vielä nosta kehon kortisolitasoa. Näin ollen vähensin lenkkini viiteen kilometriin. Päädyin juoksemaan enää kerran viikossa, koska salitreenien määrä oli noussut neljään. Kun tämän lisäksi oli vielä ratsastus ja tallihommat, niin aika ei yksinkertaisesti riittänyt enempään. Tuo yksi lenkki oli minulle sellainen palauttava treeni. Silkkaa hyvää mieltä ja nautintoa.
Jossain vaiheessa kuitenkin vakuutuin siitä, että juokseminen on saatanasta ja punttitreenaajalle ihan nou nou juttu :) Juokseminen näivettää kehon ja asfaltilla lenkkeily on myrkkyä kropalle. Tutkin asiaa enemmän ja löysin tietoa intervallitreenauksesta. Sen etuja punttitreenin ohessa hehkutettiin yli kaiken. Niinpä lenkkarit jalkaan ja intervalleja vetämään. Menin paikalliselle pururadalle, jossa on paljon mäkiä. Yhdistin treeniin ylämäkijuoksun niin, että juoksin täysillä 30 sek., ensin tasaista ja sitten loppuun tuli melko jyrkkä mäki. Sitten palauttelin 2 minuuttia. Noita vetoja tein yhteensä kahdeksan kertaa. Alussa 10 minuutin lämmittely hölkäten ja lopussa 5 minuutin jäähdyttely. Olin superinnoissani. Tää on mun laji.
Seuraavalla viikolla menin jälleen samalle pururadalle intoa puhkuen. Oli pakkaspäivä, aurinko paistoi ja ahneuksissani päätin vähän lisätä haastetta treeniin. Intoa piukassa etsin melkoisen jyrkän ylämäen. Ajattelin haastaa itseni kunnolla. Tarkoitus oli juosta samalla tavalla kuin viimeksi, mutta nyt lähes kokonaan ylämäkijuoksua eli tasaisen osuus jäi lyhemmäksi. Katsoin kelloa, olin lämmitellyt 8 minuuttia. Kauhea into päästä jo juoksemaan. Päätin, että lämmittely saa riittää ja alan hommiin. Virhe! Juoksin kerran täpöt mäen ylös ja palauttelin alas. Seuraava veto. Puolessa välissä mäkeä tapahtui jotain. Vasemmasta reidestä katosi voima täysin ja siinä tuntui vihlaisu. Tiesin heti, että nyt meni jotain pieleen, mutta en suostunut uskomaan sitä. Siispä uusi yritys. En pystynyt juoksemaan ylämäkeen yhtään. Jalasta oli voima kadonnut kokonaan ja tilalla oli pistävä kipu. Luovutin harmissani. Kokeilin hölkkäämistä tasaisella ja se sujui ilman ongelmia. Heti jos tuli pienikin ylämäki, reidessä alkoi tuntua kipu. Kotiin ja kylmäpakkaus reiteen. Tässä sitä nyt sitten oltiin. Ahneella on todellakin paskainen loppu. Pakkasilma, liian lyhyt lämmittely ja liian suuri ylämäki. Joku järjenkäyttö olisi ollut ihan sallittua.
Mäki vastaan Johanna. Mäki voitti…
Seuraavana päivänä reidessä ei tuntunut oikeastaan mitään. Olin helpottunut, että selvisinkin pelkällä säikähdyksellä. Ajattelin, että kyseessä oli ollut vain lihaskramppi. Menin salille ja tarkoitus oli tehdä askelkyykkyjä levytangon kanssa. Aloitin lämmittelemällä pelkän tangon kanssa. Astuin ensin vasemmalla jalalla eteen, no problem. Sitten oikealla jalalla, vasen jäi koukkuun taakse. Tai siis sen piti jäädä koukkuun. Auts! Reidessä tuntui jälleen se viiltävä kipu. Tajusin, että nyt on reidessä jotain muuta kuin kramppi. Harmitti niin paljon, että itku meinasi tirahtaa. Olenko nyt onnistunut rikkomaan itseni? Mitä jos en pääse treenaamaan? En mä pysty vaan olemaan! Pakko päästä salille! Kokeilin askelkyykyn sijaan takakyykkyä ja se sujui ongelmitta, samoin jalkaprässi. Kotiin, jääpussia taas reiden päälle ja venyttelyä. Seuraavalla viikolla jätin kaikki jalkatreenit ohjelmasta pois ja treenasin pelkästään yläkroppaa. Annoin jalan levätä.
Viime viikolla palasin jälleen takaisin normaaliin treeniin ja reisikin toimi jälleen normaalisti. Helpotus ja huokaus. Olin sittenkin selvinnyt pelkällä säikähdyksellä. Aloin kuitenkin pohtimaan, että olinkohan nyt mennyt hivenen liiallisuuksiin tuossa äkillisessä lenkkeilyn dissaamisessa? Ihmisen pitää tehdä sitä, mistä nauttii. Jos mieli voi hyvin, on kropallakin mahdollisuus siihen. Minä saan nautinnon lenkkeilystä. Oli ihan älytöntä ajatella, että yksi viiden kilometrin lenkki viikossa tuhoaisi jotenkin salitreenini tulokset. Eihän tuossa ole kertakaikkiaan mitään järkeä. Ja vaikka siinä jokin järjen siemen piilisikin, niin entä sitten? Jos minä saan nautinnon lenkkeilystä, niin sitten lenkkeilen ja piste. Ja koska intervallitreenaus on kivaa ja supertehokasta, aion pitää myös sitä treeniohjelmassani. Jatkossa vain pidän järjen päässä, jätän ylämäet pois ja lämmittelen riittävästi. Oppia ikä kaikki, mutta joskus myös liika oppi voi ojaan kaataa. Välillä on ihan hyvä kuunnella omaa filistä ja tehdä sitä mikä tuottaa nautintoa. Niinpä ensi viikolla on aika kaivaa lenkkarit ja juoksutrikoot pölyn alta ja palata radalle. Hyvä juoksu!