Eka katumuksen hetki
Päivän oppi: Ilon kautta!
Oltiin viime viikolla juoksentelemassa sekopääjuoksijan kanssa lähimaastojen poluilla. Reilun kilometrin päässä kodistamme löytyy metsä, jossa risteilee muutamia polkuja. Ei niitä nyt häävisti ole, mutta pääseepä vähän fiilikseen. Siellä me sitten kirmailtiin peräkanaa pitkin metiköitä. Tai siis korjaus. Sekopääjuoksija kirmaili. Meikä kävi perässä omaa selviytymiskamppailuaan. Siinä missä sekopääjuoksija loikki kuin aropupu kaatuneiden puunrunkojen, juurakoiden ja kivikkojen yli sekä sujahteli sulavasti oksistojen lomasta, meikä taasen tömisteli perässä ylittämällä puunrungot pysäämällä niiden eteen ja astumalla ähkien yli, vääntäen nilkkansa ainakin neljään otteeseen juurakoissa sekä huudellen ”ai saatanaa” kuusenoksien lävähdellessä päin naamataulua. Siinä kohtaa, kun nilkka meni viidennen kerran nurin astuessani jonkun mikroskooppisen kävyn päälle, se iski – ensimmäinen katumuksen hetki. Mihin hittoon mä oikein olen ryhtynyt? Minä polkujuoksemassa!?! Minä, maailman onnettumuusalttein yksilö, karaamassa nuljuvien nilkkojeni kanssa pitkin mäkiä ja juurakoita. Jos en väännä nilkkaani, niin tulen takuuvarmasti keskeyttämään homman joku koivunoksa silmässä törröttäen, lyötyäni pääni kuusenrunkoon tai suonsilmäkkeeseen hukkuneena. Minä, maailman epäelastisin yksilö vaihtuvissa maastoissa. Tälläinen tönkkösuolattu muikku aropupujen joukossa Karhunkierroksen mäissä ja portaikoissa. ”VOIDAANKO VÄHÄN HILJENTÄÄ!?!” huudan sekopääjuoksijalle ja matka jatkuu astetta maltillisempaa vauhtia ja monta astetta nöyrempänä. Mitä jos tää ei ollutkaan niin hyvä idea?
Päätän hakea vähän lisää fiilistä lukemalla tämän vuoden Nuts Karhunkierroksen 31 kilometriä juosseiden blogipostauksia*. Hirveästi kyseisten postausten lukeminen ei silti itsetuntoani kohota. Aika pitkälti teksteissä korostuu se, että ko. reitti on erittäin haasteellinen ja rankka. Kertomuksissa reitin ekaa puolikasta kuvaillaan varsin mukavaksi, jonka jälkeen se muuttuu dramaattisesti ja loppumatka onkin sitten melkoista raastoa. ”Elämäni rankin lenkki”, ”Mutaista juurakkoa”, ”Sadistista nousua”, ”Tuskaista menoa”. Mm. näin kuvaillaan Karhunkierroksen lyhintä matkaa. Lakki nousee kaikille pidemmille matkoille ilmottautuneille. Sekopääjuoksija on väläytellyt vaihtavansa kasikymppisensä sataankuuteenkymmeneen kilometriin. Sekopää kertaa kymmenen!!!!
Tuskaani ei varsinaisesti liennytä myöskään tieto siitä, että toukokuinen Kuusamo voi olla sääolosuhteiltaan lähes mitä tahansa. Sekopääjuoksija on muutama vuosi sitten taivaltanut ekan kisansa Kuusamossa paikoin polviaan myöden lumessa tarpoen. Tänä vuonna kisan aikana riehuneen myrskyn lisäksi taivaalta satoi juoksijoiden niskaan kaikenmoista rakeista lähtien. Hevostouhuissa olen tottunut lähes kaikenlaisiin sääolosuhteisiin eli en todellakaan ole sokerista, mutta silti ajatus mahdollisesta lumessa tarpomisessa hirvittää melko tavalla. Täytyy varmaan alkaa palvomaan jotain säiden jumalia ja rukoilla suotuisaa keliä kisapäivälle. Ihan riittävästi haastetta meikäläiselle jo optimiolosuhteissakin.
Kylmän hien valuessa pitkin selkäpiitäni saan kuitenkin helpotusta katsomalla sekopääjuoksijan kaverin Mikko Reunan Karhunkierros-videon tämän vuoden kolmeykköseltä. Video on kuin tekijänsä, pelkää hyvää tuulta ja fiilistä. Videon katsottuani tajuan, että tähän(kään) asiaan ei tarvitse suhtautua niin vakavasti. Näin meinaan meikäläinen tuppaa tekemään asiassa kuin asiassa. Olen hirvittävän tunnollinen ja lähden sata lasissa kaikkeen, mihin ryhdyn. Välillä olisi kuitenkin hyvä ottaa löysin rantein ja ennenkaikkea ilon kautta. Eikä siinäkään ole mitään vikaa, jos joskus lähtee asioihin mukaan vähän takki auki. Näihin sanoihin – Meikä tulee niin rulettamaan Kuusamossa!!
Tässä vielä tsemppaukseksi muillekin Mikon video.
Sitä mä vain jäin miettimään, miksei Mikon videossa ole mitään reitin loppupätkältä….. :D
*Ps. Suosittelen lämpimästi lukemaan Tyylit-blogin jätkien Nuts kisaraportin täältä. Vaikkei polkujuoksu kiinnostaisikaan, niin postaus on silti erittäin viihdyttävää luettavaa.