Elämää ja polvijuttuja
Juu hei vaan taas pitkästä aikaa. Nämä meikäläisen blogitorkut alkavat näköjään olemaan enemmän sääntö kuin poikkeus. Mutta tällä kertaa minulla on jopa syitäkin blogitauolle. On meinaan ollut vähän hommeleita tässä välissä. On ollut polvihommeleita ja on ollut pienoisia elämänmuutoshommeleitakin. Karhunkierroksen jälkeen nimittäin myimme kotimme, pakkasimme, pakkasimme ja pakkasimme (miten se muuttaminen voikin olla aina niin hanurista?) sekä roudasimme omaisuutemme varastoon ja lopulta muutimme väliaikaismajoitukseen samaan paikkaan, jossa asustin viimeksi kodittomana olleessani. Tämän lisäksi olemme viettäneen ikimuistoisen loman ja Juhannuksen Itävallassa sekä etsineet itsellemme uutta kotia. Tässä sivussa olen tahinut epäkunnossa olevan polveni kanssa. Käynyt työpaikkalääkärillä, saanut väärän diagnoosin, käynyt ortopedilla ja magneettikuvassa, suorittanut massiivista google-diagnosointia, odottanut oikeaa diagnoosia, yrittänyt pysyä positiivisena ja hajoillut hetkittäin, kun en pääse juoksemaan.
Niin ja sutannut polkupyörällä pitkin Poria.
Karhunkierroksen jälkeen polven oireilu siis jatkui. Kävin juoksemassa pari testilenkkiä, jotka vauhdin puolesta olivat kylläkin enemmän kävelylenkkejä. Polvi kesti joten kuten noita mummovauhtisia lenkkejä, mutta kipuili levossa edelleen. Niinpä kävin näyttämässä polvea työpaikkalääkärille. Hän tunnusteli polven läpi ja kertoi siinä olevan Bakerin kystan. Vähän ihmettelin, miten varmasti lääkäri diagnoosinsa pelkän tunnustelun perusteella antoi, mutta samalla huokaisin helpotuksesta. Oireet sopivat kystaan ja selittivät myös Karhunkierroksen ongelmat ennen kisaa ja sen aikana. Oli helpottavaa saada kipuoireille joku selitys. Mutta eipä tuota helpotusta kauaa kestänyt. Koska olen luonteeltani kyseenalaistaja, aloin kuitenkin kotiin päästyäni miettimään tuon diagnoosin varmuutta. Jos joku asia jättää aihetta spekulaatiolle, niin meikäläinenhän spekuloi kympillä. Illan googleteltuani ja tuskailtuani, päätin säästää itseni totaaliselta sekoamiselta ja varasin ajan polvivammoihin erikoistuneelle ortopedille. Hän tutki polven ja kertoi kyseessä olevan mitä todennäköisemmin ylirasituksesta johtuva tulehdustila. Madeiran kisan tuliaisia. (En näköjään yhtään liiotellut, kun totesin sen reitin alamäkien tuhoavan polvet.) Perinteiseen juoksijan polveen oireet eivät ihan sopineet, koska ITP-alue ”oli rauhallinen”. Koska polvi kipuili kierukan alueelta, sain lähetteen magneettikuvaan. Haluttiin varmistaa, ettei se ole hajalla ja tsekata myös ettei polvessa ole rasitusmurtumaa. Itse en omien tuntemusten perusteella uskonut kumpaankaan vaihtoehtoon, joten ihan rauhallisin mielin jäin odottamaan tuloksia. Ortopedin mielestä polvessa ei bakeria ollut (sanoi kuitenkin, että totuuden näkee vasta magneettikuvista, koska tunnustelemalla ei sitä voi 100% varmuudella havaita). Hän kehotti pitämään juoksutaukoa elokuulle ja sen jälkeen palaamaan lenkkipoluille varovaisesti.
Viime viikolla sain vihdoin magneettikuvien tulokset ja ortopedin diagnoosin kuvista. Ortopedi kertoi, ettei polvesta ole mitään rikki, ei myöskään rasitusmurtumaa. Sen sijaan nestettä ja turvotusta oli runsaasti yhäkin, vaikka en ole juossut käytännössä lainkaan Karhunkierroksen jälkeen. Kyseessä on siis reippaanlainen polven ylirasitus-/tulehdustila. Magneettikuvien perusteella ortopedi suositti juoksutauon jatkamista syyskuulle asti. (Tähän väliin lausun ilmoille massiivisen voimasanojen kavalkaadin, jota en halua kuitenkaan kirjoittaa tähän. Voitte sen sijaan kuvitella meikäläisen kettuuntumisen määrän tällä hetkellä.). Korvaavaa liikuntaa, kuten pyöräilyä saa harrastaa ja voin varovasti kokeilla elokuussa lyhyitä juoksupätkiä. Mikäli polvi kiusaa edelleen elokuun puolivälin jälkeenkin, ortopedi suositteli kortisonin piikittämistä. Vaihtoehto, joka ei ole yhtään meikäläisen mieleen.
Niin ja mitään bakeria ei polvessa tosiaan ollut…
Tämän hetken fiilikset ovat vähän ristiriitaiset. Vaihtelevat tuon voimasanakavalkadin raikumisen välillä ja sitten sen fiiliksen välillä, että ”sitä saa mitä tilaa”. Väkistenkin syytän itseäni liiasta kilometrien ahnehtimisesta suhteessa omaan kapasiteettiin. Tämä laji tuntuu olevan hieman sellainen, että se saa aikaan melkoisia suuruudenhulluuskohtauksia. Minä pystyn -henki ja maaliin pääsemisen voimaannuttava fiilis on ihan mahtava, mutta ehkä joskus voisi miettiä, että onko meikäläisellä vielä oikeasti rahkeita moiseen. Sitä olen miettinyt tässä viime aikoina todella paljon. Että olisiko kuitenkin pitkän tähtäimen kannalta järkevämpää vetää vähän takapakkia noiden kilsamäärien suhteen ja totuttaa kroppaa rauhassa kestämään rasitusta paremmin. Nythän olen toiminut juuri päinvastoin. Rohmunnut lisää kilsoja miettimättä, miten kroppa sen kestää ja mitä kisat jättävät jälkeensä. Nyt sitten maksellaan kalavelkoja. Jotenkin on sellainen fiilis, että tämä oli ihan odotettavissa ennemmin tai myöhemmin. Ehkä tällainen heti kaikki tänne nyt -mentaliteetti ei ole ihan se parhain, jos haluaa ultrajuoksijaksi? Ehkä pitäisi vähän harjoittaa mielenhallintaa?Tai ehkä mun kroppaa ei vain ole tehty juoksemiseen? Harmillista vain, kun sydän on tehty.
