Enemmän kuin perhosia
Päivän oppi: Älä kaahaa!
Karhunkierrokseen on aikaa 26 päivää ja mä en meinaa pysyä tossuissani. En muista milloin olisin ollut näin täpinöissäni jonkun asian suhteen. Vatsassa on enemmän kuin perhosia. Olen samaan aikaan jännittynyt ja innoissani. Peloissanikin hieman. Sekopääjuoksija parka joutuu kuuntelemaan jatkuvaa spekulointiani siitä kuinka pahasti tulen hyytymään viimeisellä kymmenellä kilometrillä, pohdintoja varusteista ja rakoista varpaissani, kauhuskenaarioita kuinka eksyn reitiltä ja pähkäilyä mitä uskallan tai en uskalla syödä ja juoda matkan aikana. Huomaa kumpi on lähdössä leikkiin ekaa kertaa. Sekopääjuoksijan matka Karhunkierroksella on 80km, mutta hän ei paljoa spennaa tai spekuloi. Meikäläisen taasen voisi hypetyksen perusteella kuvitella juoksevan vähintäänkin sata kilsaa.
Tämä on silti kovin tyypillistä minua. Multa puuttuu tyystin kyky suhtautua mihinkään urheilujuttuun hälläväliä -asenteella. Aina mä oon sata lasissa mukana, oli kyseessä sitten polttareiden jumppapallofutis kaatosateessa tai leppoisaksi tarkoitettu keilailta Sekopääjuoksijan kanssa. Vaikka taitoa ei olisi nimeksikään, niin silti on hitonmoinen yritys päällä. Lisäksi suhtaudun asiaan kuin asiaan aina hirvittävän suurella tunteella. Spekulointi ja pähkäily siis tuskin tulee laantumaan seuraavien 26 päivän aikana. Kai se on joku minun tapani rahoittaa itseäni, kun mietin etukäteen kaiken.
Tiedän jo, että Karhunkierroksesta tulee minulle iso haaste. 31 kilometriä voi kuulostaa vähältä, mutta sen verran olen jo polkuja päässyt juoksemaan, että tiedän mitä on odotettavissa. Mun juoksukunto ei ole vielä riittävän hyvä Karhunkierroksen matkalle/maastoon ja kroppani sietokyky alkaa tulla vastaan kolmen tunnin jälkeen. Lisäksi mäet on ihan myrkkyä mulle. Niissä kunto loppuu tyystin. Karhunkierroksella reitin rankin ja mäkisin osuus alkaa kahdenkymmenen kilometrin jälkeen eli kohdassa, jossa mun paukut alkaa olla lopussa. Viimeisestä kymmenestä kilometristä tulee siis taistelu oman päänupin kanssa. Mielenkiintoista nähdä kuinka kauan pysyn positiivisena, kun väsähdän ja kuinka hyvin onnistun tsemppaamaan itseäni eteenpäin.
Mielenkiintoista on myös se, että tämä on ensimmäinen kerta, kun juoksen aikuisiällä lappu rinnassa. Mielenkiintoisen tai pikemminkin huolestuttavan siitä tekee se, että meikäläisen järkyttävä kilpailuvietti nostaa mitä todennäköisemmin päätään, kun tuo lappu lätkäistään rintaan. On eri asia juosta yksinään tai Sekopääjuoksijan perässä kuin niin, että juoksee satojen muiden joukossa. On suuri vaara, että lähden kisaamaan ja ohittelemaan muita, vaikka kunto ei siihen riittäisikään. Sen lisäksi siis, että joudun tsemppaamaan itseäni eteenpäin, voin myös joutua tsemppaamaan itseäni jarruttelemaan. Toivottavasti pysyisi järki päässä ja juoksisin vain omaa juoksuani.
Neljä pitkää viikkoa siis vielä Karhunkierrokseen. Sanon pitkää enkä lyhyttä, koska kyllä nyt ilmassa on jo enemmän odotusta kuin epäilystä. Kovin paljoa ei kuitenkaan enää pysty tekemään. Kaksi pitkistä maksimissaan ja sitten alan himmailemaan. Nekin ovat enemmän pääkoppaa kuin kroppaa varten tehtäviä juoksuja. Pitäkää peukkuja, että viimeiset viikot menevät hyvin.
Tsemppiä myös kaikille muille Karhunkierrokselle valmistautuville. Lakki nousee erityisesti 53km, 80km ja 160km juoksijoille. Mun kirjoissa he ovat kaikki superihmisiä!
Kuvassa väsynyt, mutta onnellinen. Tuo kai tiivistää sen miksi juoksen.