Feikki somemaailma
Päivän oppi: Filtteröi vaan kaikessa rauhassa!
Viimeakoina on puhuttu paljon somemaailman pinnallisuudesta, kuvien lavastamisesta ja filtteröinnistä. Siitä miten somessa feikataan todellisuutta ja luodaan kiiltokuvamaista maailmankuvaa, jossa kaikki elävät täydellistä elämää, vaikka todellisuus kuvien takana voi olla aivan jotain muuta. Kaikki nyt varmaan ovat lukeneet Australiailaisen bloggarin Essena O’neilin päätöksestä sulkea Instagram tilinsä ja Youtube –kanavansa. Suosikkibloggaaja kertoi kyllästyneensä somessa luomaansa ihanneminäkuvaan, jonka vuoksi todelinen elämä jäi elämättä, kun kaikki aika kului omaa kuvaa killottaessa. Tapauksen ansiosta syntyi jonkinmoinen buumi jakaa instakuvia, joissa paljastetaan todellisuus lavastettujen kuvien takana.
Nykyään on jonkilainen kunnia-asia, jos voi tägätä instagramin kuvaan sanan #nofilter. Mä en ihan oo vielä tajunnut, mitä pahaa tuossa filtteröinnissä sitten loppujen lopuksi oikein on. Itse esim. filtteröin kaikki instakuvani tavalla tai toisella. Tällöin en kuitenkaan niinkään ajattele rakentavani feikkitodellisuutta, vaan yksinkertaisesti tekeväni jostain paskalaatuisesta kännykkäkuvasta edes hieman visuaalisesti paremman näköisen. Sama koskee pärstäkuvia. Mikäli kyseessä on selfie, niin mielestäni on ihan luonnollista, jos kuvaa haluaa parannella. Mun naama ainakin tarttee sitä silloin tällöin. Vähän sama kuin meikatessa. Yritetään korostaa niitä parhaita puolia. On ihan ymmärrettävää, että itsestään haluaa valita sen parhaimman kuvan ja tuoda parhaita puoliaan esiin. Vai onko? Olisko parempi, jos some täyttyisi ainoastaan sellaisista tukka pystyssä, aamurähmät silmissä, au naturell kuvista? Tiskivuorista ja pyykkikasoista, villakoirista ja sisustukseen sopimattomista petivaatteista. Poistettaisiin filtterit ja näytettäisi finnit otsassa ja ketsuppitahrat paidassa. Sen sijaan, että jaettaisiin kuvia siisteistä valkoisista keittiöistä, hyperterveellisistä smoothiebowleista ja puhtaista valkeista lakanoista, näytettäisiinkin sotkuinen kämppä, jääkaappiin homehtuneet makkaraperunat ja kaaos vaatekaapissa. (Tiedän joo, kärjistän vähän, mutta kun keskustelu aiheesta on välillä melko mustavalkoista niin minäkin olen nyt) No tätähän osa jo tekee, ei filtteröi ja jakaa arkirealismia. Se on tavallaan vähän tyylivalinta siinä missä esim. meikkaamattomuus. Mutta hyödyttäisikö se jotain, jos instassa saisi julkaista ainoastaan ”parantelemattomia” kuvia? Vaikuttaisiko se kuvia jakavien ja niitä katsovien ihmisten minäkuvaan? Mä en usko näin.
Olen itsekin aikoinani kritisoinut somemaailman vaikutusta itsetuntoomme. Olen kuitenkin pohtinut viimeaikoina asiaa uudelleen ja tullut siihen tulokseen, että loppujen lopuksi olemme itse itsellemme kaiken pahan alku ja juuri. Itse me päätämme näemmekö somekuvien pintaa syvemmälle vai alammeko määrittää omaa minuuttamme niiden kautta. Itse päätämme otammeko esim. jonkun fitnesspirkon kuvan vertailukohteeksi omalle kropallemme tai koemmeko huonoa omaatuntoa sotkuisessa kämpässämme valkoisten unelmakotikuvien keskellä. Tiedän, että sanat ”itse päätämme” ovat vahvoja. Elämme maailmassa, jossa meille annetaan ja pakotetaan ulkoakäsin niin paljon. Välillä voi olla vaikea ”päättää”, kun joka tuutista pukkaa aivoihimme kuvastoa siitä, miten meidän pitäisi elää ja millaisia meidän pitäisi olla. Silti pitäisi osata erottaa, että tämä on vain kuvastoa eikä todellisuutta. Päätös on aina meidän.
Ehkä itse kaipaisin vähän sellaista kepeyttä tähän somekeskusteluun. Tyyliin ”antaa kaikkien kukkien kukkia vaan”. Uskoisin kuitenkin, että suurin osa meistä omaa sen verran kuvanlukutaitoa, että pystyy näkemään mikä kuva on ”lavastettu” ja mikä kuva on ”aito”.
Loppuun vielä lavastamaton/filtteröimätön kuva tältä aamulta eteisestämme. Tämä on kuva, jota en olisi halunnut jakaa somessa. Paljon mielummin olisin jakanut kuvan puhtautta hohtavasta valkoisesta eteisestämme, jossa kengät on piilotettu kaapin uumeniin ja irtoroippeet siivottu pois näkyviltä. Tekeekö se minusta feikin? No ei tee. Se tekee minusta normaalin naisihmisen, joka ei halua esitellä kotinsa vallannutta kaaosta muille. Se tekee minusta ihmisen, joka haluaa siivota kaaoksen puti puhtaaksi ennen kuin kutsuu ketään kylään. Sellasta on mun todellinen arkitodellisuus joskus. Kaaosta, jota en halua jakaa muiden kanssa, en todellisessa elämässä enkä somessa. Salittakoon se mulle.
