Kesäpömppä ja jojo-mieleni
Päivän oppi: Kaikkea ei aina tarvitse ottaa niin vakavasti. Välillä on ihan hyvä, ettei ota yhtään mitään vakavasti.
Ai perhana, kun sapettaa! Tunnen kuinka nenä nyrpistyy ja otsa menee ryppyyn harmituksesta. Instassa lävähti eteeni äskettäin taas joku perfect beach body -kuva, joka laukaisi ison ketutuksen. Ketutus johtuu siitä, että itse keskityin kesän aikana liikunnan sijaan pikemminkin rakentamaan keskikehoani kohti horisonttia. Tämän seurauksena peilistä ei heijastu beach body, vaan jäätävä kesäpömppä! Kohta varmaan onnitellaan tulevasta perheenlisäyksestä, joten meikkis ei ole tuon Instakuvan jälkeen hengittänyt kertaakaan ulospäin. Jenkkakahvat eivät silti imeydy sisäänpäin, vaikka kuinka pinnistäisin. Tuossa se kesäpömppä vaan möllöttää.
Harmitus ei kuitenkaan johdu ainoastaan kesäpömpästäni ja Instan beach body -kateudesta. No joo myönnän, että kyseiset kuvat saavat minut vihertämään kateudesta. Jos joku pystyy julistamaan, että nuo timmimimmi -kuvat eivät aiheuta minkäänmoista alemmuuskompleksia, niin minä teen kunniaa ja nimeän ko. henkilön superihmiseksi. Pömppää enemmän meikäläistä harmittaa kuitenkin tämä jojo-mieleni. Viimeksi tänä aamuna julistin crossfitissä tervettä itsetuntoani sanomalla hyväksyväni mielummin pömppäni, kuin näivettäväni itseäni millään dietillä. Oikeastaan koko kesän olen hokenut päässäni, että suhtaudun rennommin kaikkeen ja hyväksyn kroppani sellaisena kuin se sillä hetkellä on. Jos olen mättänyt herkkuja napaani, niin hyväksyn lopputuloksen ja that’s it. Terveessä naisen vartalossa saa ollakin rasvaa ja sen semmosta. Sitten katson Instan beach bodya ja mieli alkaa jojoilemaan. Katson pömppääni ja päätän, että siitä on päästävä eroon nyt heti. Suunnittelen pömpästä eroon ruokavalion, jossa syödään yksi rusina päivässä ja tiristetään kaikki rasva kehosta. Eihän se nyt niin vaikeeta voi olla? Senkus olet syömättä, pidät suun kiinni ja tsimsalabim, kohta ollaan beach bodyja. Sitten mietin asiaa ja totean, että hiiteen dietit, koska minulla ei ole aikomustakaan näivettää itseäni. En mä harrasta diettejä! Sitäpaitsi en jaksa urheilla, jos en syö kunnolla. Tämän jälkeen päätän, että lisään liikuntaa ja jos pömppä ei sillä lähde, niin sitten ei lähde. Sitten totean, että olen ihan hyvässä kunnossa näinkin. Itseasiassa olen ihan kuosissa, ei tässä nyt mitään hätää oo. Kunnes menen taas Instaan…. Voi jestas mikä itsetunnon oravanpyörä!
Kiukuttaa tämä oman kroppani ympärillä pyöriminen. Kiukuttaa, koska minä olen täysin normaalipainoinen nainen. Itseasiassa olen varsin hoikka, eikä minulla todellakaan olisi varaa valittaa kesäpömpästäni, kun jotkut taistelevat todellisten ylipaino-ongelmien kanssa. Meikäläisen pömppää ei edes ketään muu huomaa. Olen keskenäni tässä naurettavassa pömppäneuroosissa ja teen ongelmaa olemattomasta asiasta. Miksi teen näin?!? Miksi mieleni jojoilee ees taas terveen itsetunnon ja hirvittävän alemmuuskompleksin ja neuroosin välimaastossa? No siksi, että vertaan itseäni kaikkeen. Vertaan itseäni Instan beach bodyyn ja fitnessmimmiin, vertaan crossfitsalini kaikkiin naisiin, vertaan niihin, jotka kantavat ylpeinä oman kroppansa riippumatta vaatekoostaan, vertaan huippu-urheilijoihin, turhiin julkkiksiin, bisnessnaisiin, ultrajuoksijoihin, foodieihin. Vertaan ihan kaikkeen. Tuolla on timmimpi kroppa, tuo on paljon vahvempi, tuolla on paljon parempi itsetunto, tuo on niin paljon lahjakkaampi, tuo on niin ruskettunut, tuo on niin menestyvä, tuo on niin paljon sitkeämpi, tuo on niin paljon innovatiivisempi. Ja jos tuo kaikki ei riitä, niin lopulta vertaan itseeni. ”Vuosi sitten olin paljon hoikempi.” ”Vuosi sitten olin paljon vahvempi ja paremmassa kunnossa.” ”Vuosi sitten painoin kymmenen kiloa vähemmän.” Ja oravanpyörä pyörii pyörimistään.
Ylläoleva on toki osittain kärjistettyä, mutta väittäisin, että tätä samaista oravanpyörää ja jojoilua käy läpi tavalla tai toisella lähes jokainen (nainen). Vai voiko täällä nyt oikeasti joku käsi sydämmellä väittää, ettei ikinä koskaan vertaa itseään mihinkään/kehenkään? Tai ettei ikinä jojoile hyvän ja huonon itsetunnon välillä? Mikäli voi, niin äkkiä kertomaan, miten sen tekee.
Mistä tämä kaikkeen vertaaminen sitten johtuu? Se johtuu mielestäni siitä, että elämme maailmassa, jossa jokaisen pitäisi pyrkiä superihmiseksi. Pitää olla tiukempi, vahvempi, juosta pidemmälle, jaksaa kauemmin, pitää suorittaa, suorittaa, suorittaa. ”Olet kaunis juuri sellaisena, kuin olet” tai ”Kelpaat juuri tuollaisena”. Näin sen pitäisi olla, mutta tässä maailmassa se nyt vaan on suurinta bullshittiä, mitä ihmiselle voi syöttää. Nyt pitäisi pyrkiä olemaan ”paras versio itsestäsi” (”The best version of myself”). Ihan hirvittävää shaibaa mun mielestä. Miten sitä voi pyrkiä parhaaksi versioksi itsestään?!? Mitä se tarkoittaa loppujen lopuksi? Miksei ihminen voi vain olla juuri sitä, mitä on just nyt? Hyvässä ja pahassa. Tavoitteita voi ja pitää toki elämässä olla, mutta mun mielestä ”paras versio minusta” on jotain sanalöpinää. Tollaset lauseet juurikin ajavat ihmistä vertailemaan itseään muihin.
Tässä omassa jojo-mielentilassani peräänkuuluttaisin itseltäni tuota ”just ny” -olotilaa. Sitä kuuluisaa hetkessä elämistä. Että me ollaan just ny, juuri niin hyviä kuin ollaan ja se siitä. Meikäläisen idoli ja the kauneusihanteeni Mariela Sarkima toteaa ihqussa Laihisraivarit blogissaan mielestäni jotenkin tosi osuvasti: ”Kiloja tulee ja menee, yleensä housut menee kiinni, joinain päivinä sitten taas ei. Se on semmosta! :D”
Niin juuri! Se on semmosta ja tää on tämmöstä. Loppupeleissä kuitenkaan meikäläisen kesäpömppällä ei ole missään mittakaavassa halvatunkaan väliä. Otan pömppäni ja vaikenen.
