Maailman huonoin häviäjä

Päivän oppi: Kipu kestää vain hetken, mutta DNF säilyy ikuisesti….

Olen aina inhonnut häviämistä enemmän kuin mitään. Jo lapsesta saakka. Lapsena pelasimme naapuruston muksujen kanssa kirkonrottaa ja aina kun jäin kirkkikseksi, lähdin itkien kotiin, koska olin mielestäni hävinnyt. Häviäminen oli mielestäni nöyryyttävämpää kuin mikään. Isoveljeni oli innokas urheilija ja urheilun fanittaja. Hänen vanavedessään seurasin pienestä tytöstä asti tv:stä urheilua, erityisesti yleisurheilua ja opin arvostamaan ja ihannoimaan periksiantamattomuutta. En ikinä ollut mitenkään erityisen lahjakas urheilussa ja vaikka en koulun liikuntatunneilla pärjännytkään yhtä hyvin kuin lahjakkaat tytöt, en siltikään oppinut sietämään häviämistä. Ollessani yläasteikäinen teimme veljeni kanssa takapihallemme sulkapallokentän, jossa pelasimme yhden kesän sulkkista lähes joka ilta. Veljeni on minua viisi vuotta vanhempi ja oli pelannut monta vuotta kavereidensa kanssa tennistä. Minulla ei juurikaan ollut kokemusta mailapeleistä. Siltikin olin sitä mieltä, että minun on kyettävä voittamaan ja pelasin joka kerta täysin sata lasissa ja hävittyäni paiskoin raivopäissäni mailaa tantereeseen. Veli parka. Onnekseni hänellä on ollut aina melkoiset lehmän hermot. Noita hermoja kasvatettiin varmaankin tuon yhden sulkapallokesän ansiosta lisää. Olemme aina olleet tuon asian suhteen toistemme täydelliset vastakohdat. Siinä missä meikäläinen on maailman huonoin häviäjä, veljeni on aina ollut täydellinen herrasmies ja viilipytty hävitessään. En yhtään tiedä, mistä tämä pahansisuinen häviäjän tempperamenttini juontaa juurensa? On vaikea sanoa mistä syystä olen oppinut vihaamaan häviämistä niin paljon?

Tuon sulkapallokesän ehdoton kohokohta oli se, kun kerran onnistuin voittamaan erään veljeni kaverin. Tämä tyyppi oli kertakaikkinen luonnonlahjakkuus lajissa kuin lajissa ja tuntui, että hän voittaa lähestulkoon aina. Tuo voittoni tuntui makeammalta kuin mikään ikinä. Se jätti myös takaraivoon ajatuksen siitä, että sitkeys palkitaan ja totaalinen altavastaajakin voi voittaa, mikäli antaa kaikkensa. Voittaminen on toki aina tuntunut nannalta, mutta en minä silti voitonhimoissani häviämistä vihannut. Voittaminen ei ikinä ollut niin tärkeää kuin se, että ei häviä. Jostain syystä en koskaan kokenut samanlaisia raivontunteita joukkuepeleissä tai lajeissa, joissa on enemmän kuin kaksi kilpailijaa, kuin yhtä vastustajaa vastaan pelatessa. Pelasin junnuikäisenä muutaman vuoden mimmiliigassa futista, enkä muista noilta ajoilta yhtään tappioiden aiheuttamaa mielipahaa. Enkä oikeastaan voitonriemuakaan. Kaikki pelien lopputulokset ovat pyyhkiytyneet mielestäni pois. Sen sijaan nuo kotipihan sulkapallopelien nöyryyttävät tappion hetket ovat piirtyneet verkkokalvolle iäisiksi ajoiksi.

Aikuisiällä tuo häviämisen vihaaminen on muuttanut muotoaan. Ratsastusta aktiivisesti harrastaessani opin olemaan hajoilematta, vaikka olisinkin jäänyt tuloslistan häntäpäähän. Hevosen kanssa kisatessa oli niin paljon enemmän muuttujia kuin itsekseen urheillessa, että oppi suhtautumaan huonoihin sijoituksiin huumorilla. Kunhan ei ihan viimeiseksi jäänyt, niin ei se nyt niin vakavaa ollut. Juoksuharrastuksen aloitettuani suhde voittamiseen ja häviämiseen muuttui vielä lisää. Lopulta häviäminen tai voittaminen ei enää ollutkaan sitä, miten sijoittuu tuloslistassa tai miten onnistuu suhteessa muihin. Häviäminen olikin sitä, että ei anna kaikkeaan tai pahimmillaan jopa luovuttaa. Voittaminen oli periksiantamattomuutta ja sitä että ylittää itsensä ja tekee sitkeästi duunia epäonnistumisista huolimatta. Sen sijaan, että kamppaili muita vastaan, kamppailikin itsensä kanssa. Vaikka häviämisen vihaaminen muotoaan muuttkikin, niin tästä huolimatta vihasin häviämistä edelleen yhtä paljon. Luovuttaminen on aina ollut se viimeinen vaihtoehto.

Pallaksen kisan jälkeen moni kaverini totesi tienneensä, että pääsen maaliin asti. ”Johanna on niin sitkee sissi, että arvasin sen taistelevan keinolla millä hyvänsä maaliin”. Noita kommentteja kuulin paljon ja kieltämättä joka kerta kommentin kuullessani röyhistin rintaani vähäsen. Sitkeä sissi on nimittäin varmaan suurin kohteliaisuus, mitä tällä hetkellä voin saada. Ja ihmekkös tuo. Huono häviäjä minussa arvostaa sitkeyttä hyveenä enemmän kuin mitään muuta. Ja niin tuntuvat arvostavan muutkin. Elämme maailmassa, jossa tuota sitkeyttä ja itsensä ylittämistä kunnioitetaan koko ajan enemmän ja enemmän. Miksi muuten kaikki fyysisesti haastavammat lajit nostavat jatkuvasti enemmän suosiotaan?

Häviämisen inhoamisessa on monta positiivistakin puolta. Se auttaa painamaan niiden hetkien yli, kun sohvan pohjalle jääminen on houkutteleva vaihtoehto. Voin melko suurelta osin kiittää huonoa häviäjää minussa siitä, että olen hurahtanut niin täysillä liikkumiseen ja jatkanut sinnikkäästi eteenpäin, vaikka liikunnallisesti en kovin lahjakas olekaan. Se huono häviäjä minussa varmistaa, että jatkan yrittämistä aina uudelleen.

Huonona häviäjänä ei kuitenkaan aina ole niin kivaa olla. Tänään jätin aamun crossfit treenin väliin niinkin naurettavasta syystä, että en jaksanut illalla tehdä seuraavan päivän eväitä ja pakata työkuteita valmiiksi kassiin. Arvaatte varmaan tämän päivän luuserifiiliksen määrän. Joskus voisi olla ihan hauskaa perua treenit ja jäädä laiskottelemaan ilman siitä seuraavia kehityskeskusteluita itseni kanssa. Joskus olisi kivempaa, jos olisin vähän vähemmän ankara itselleni. Olen pohtinut myös sitä, että miten pitkälle huono häviäjä piiskaa minut tilanteessa, jossa järkevintä olisi luovuttaa? Karhunkierroksella juoksin antibioottikuurilla, koska poisjääminen (=luovuttaminen) ei olisi ollut vaihtoehto. Pallaksella en joutunut käymään minkäälaisia keskusteluja itseni kanssa luovuttamisen suhteen, koska mitään vakavia ongelmia matkan aikana ei ollut. Mutta entäs sitten, jos sellaisia jatkossa tulisikin? Kuinka pitkälle jatkaisin? Toivoisin ainakin, että ymmärtäisin lopettaa siinä vaiheessa, kun hommassa ei enää ole mitään mieltä. Olisiko välillä parempi myöntää, että sinnikyydestä ei välttämättä ihan joka kerta palkita ja että luovuttaminen ei aina ole heikkouden merkki? Missä ylipäätään menee sitkeyden ja typeryyden välinen raja?

Tunnistatteko itsessänne samoja huonon häviäjän piirteitä tai löytyykö sieltä erittäin hyviä häviäjiä? Onko muilla traumoja lapsuuden pihapeleistä tai vaikkapa aikuisiällä koetuista karvaista tappion hetkistä?  Entä miten olette käsitelleet luovuttamista/keskeyttämistä. Ja onko joskus tullut vastaan tilanteita, jolloin olette jatkaneet, vaikka järkevintä olisi ollut jättää leikki kesken? Vai saako sitkeä sissi aina lopussa kiitoksen, kunhan rämpii maaliin asti?

 Ps. Meidän piti mennä taannoin Sekopääjuoksijan kanssa pelamaan sulkapalloa ja kävin kaivamassa vanhan mailani esiin. Pelit jäivät pelaamatta, kun mailasuojan avattuani huomasin omistavani täysin epämuodostuneen pelivälineen…

Kuva: http://quoteaddicts.com