Nuts Karhunkierros 2016 33km – kisaraportti

Päivän oppi: Kyllä polkujuoksu vaan hieno laji on!

No niin, Karhunkierros juostu ja päätin kirjoitella fiilikset auki heti tuoreeltaan. Menee tässä automatka mukavasti, kun näpyttelee ajatukset juoksusta reissun aikana. Todettakoon heti alkuun, että tästä tulee varmaan melko sekavaa tajunnanvirtaa ja tuhannen kilometrin pituinen postaus. Pahoittelut myös mahdollisesti groteskin puolelle menevästä kielenkäytöstäni ja intiimivaivojeni läpikäynnistä sekä siitä, että tarina ei ole mikään hyperpositiivinen ja juoksuhekumaa hehkuttava kertomus. Kirjoitan omat fiilikset tähän niin totuudenmukaisesti ja kaunistelematta kuin mahdollista. Vaikka kirjoitus vähän negatiivispainotteiselta saattaa vaikuttaakin, niin päälimmäisenä kaikesta jäi kuitenkin tosi hyvä mieli. Mahtava tapahtuma ja mahtavia ihmisiä. Oli ilo olla mukana Nuts Karhunkierroksella!

Mainitsin jo edellisessä postauksessani, että kisaviikko oli haasteellinen. Maanantaina nimittäin alkoi tulla allekirjoittaneelle ihan kirjaimellisesti kusiset paikat, kun jo ennestään tutuksi tullut vaiva, virtsatietulehdus, alkoi ilmoitella itestään. Vanhasta tiedän, että tuossa kohtaa ei oikein auta muuta kuin marssia lääkäriin ja hakea antibioottikuuri. Ajatus antibioottikuurista ja Karhunkierroksella juoksemisesta ei kuitenkaan kauheasti houkuttanut. Lisäksi päässä naputti se fakta, että juoksussa munuaiset joutuvat muutenkin koville, joten tuo vtt ei välttämättä olisi kauhean hyvä yhdistelmä usean tunnin raaston kanssa. Kisan väliin jättäminen oli kuitenkin alusta asti täysin poissuljettu vaihtoehto, joten tee-se-itsenaisena päätin, että yritän vielä itse tropata poppakonsteilla tulehdusta pois. Varasin kuitenkin varmuuden vuoksi ajan lääkärin itselleni keskiviikoksi. Omalla troppauksella olo ei mainittavasti kohentunut ja melkoisen paska olo alkoi keskiviikkoon mennessä jo olla, joten lääkäriin ja labrakokeisiin. Kokeiden tulokset näyttivät vahvaa plussaa elikkäs antibioottikuuri oli pakko aloittaa. Viiden päivän kuuri, mikä tarkoittaisi sitä, että Karhunkierroksella tablataan antibiootit veressä. Vähän alkoi kuumottaa tuossa kohtaa, että miten kroppa ja eritoten vatsa reagoi tuohon kuuriin juoksun aikana. Vatsani ei nimittäin oikein tykkää antibiootista muutenkaan. No kenenpä tykkäisi. Viikko menikin pääasiassa sohvalla maatessa odottaen, että olo lähtee kohenemaan. Lääkäriltä kysyin, voiko kuurin aikana urheilla ja hän vastasi että ”voit elää täysin normaalisti”. Toki jätin sopivasti kertomatta minkälaisesta urheiluista on kyse. Olin alunperin ajatellut, että meikäläisen kunnolla 5h30min voisi olla realistinen tavoite, joten metsässä saisi kyllä rytyyttää menemään ihan huolella. Jotenkaan vaan en halunnut saada lääkäriltä mitään ”ei” -sanaa tuon juoksun suhteen. Internetin ihmeellinen maailma tarjosikin sitten kaikenmaailman varoitukset ja kauhukokemukset aiheesta virtsatietulehdus, antibiootit ja juoksu. Olisi pitänyt jättää lukematta. 

Antibiootit alkoivat onneksi tehoamaan melko nopeasti ja olo koheni perjantaihin mennessä. Ihan kymppi olo ei silti vielä automatkallakaan ollut. Ajattelin vaan, että näillä mennään ja nyt oli aika unohtaa kaikki pienetkin aikatavoitteet. Pahimmassa tapauksessa reissu menisi biokätköilyksi  (kiitos Koukussa Juoksuun -blogin Mari tästä loistavasta termistä, joka pääsi heti omaan sanavarastooni) ja hyvä jos pääsisi maaliin seitsemän tunnin aikarajan puitteissa. 

Perjantaina startattiin Porista kohti Kuusamoa kahdeksalta aamulla. Sitä ennen kävin vielä fyssarilla teippauttamassa jalkani. Kinesioteipit laitettiin molempien säärien sisäosaan, jossa penikat ovat vaivanneet, molempiin pohkeisiin sekä vasemman jalan ulkoreiteen, jossa juoksijan polvi on välillä vaivannut. Jalat tuntuivat hyvin levänneiltä, koska olin passaillut lähes kaiken liikunnan viimeiset kaksi viikkoa ja käynyt fyssarilla faskiakäsittelyssä kaksi kertaa. Muutenkaan en jaksanut olla enää jaloista huolissani. Ei oikein huvittanut spennata montaa ongelmaa samalla kertaa, joten kaikki matkan varrella olleet jalkamurheet kyllä hävisivät pääkopasta tyystin. 

Varusteet tarkastettu!

Kisa-aamuna heräsin puoli kuudelta, koska Sekopääjuoksija lähti aamupalalle ja kohti 80km starttia. Sen jälkeen en sitten enää saanutkaan unta, vaikka sänkyyn jäinkin. Aamu meni seuratessa ja jännittäessä kasinkympin gps-pallojen etenemistä kartalla. Tuli nähtyä myös 160km voittajan Mikael Heermanin maaliintulo, joka kyllä nostatti kyyneleet silmiin. Uusi reittiennätys ja todella hyvävoimaisena maaliin. Uskomaton suoritus, jota on vaikea oikein edes käsittää. Muutenkin joka ikisen sadan kuudenkympin kisaajan suoritukset vetävät enemmän kuin nöyräksi. Ihan vaan käsittämättömiä ihmisiä! 

Aamupalalla kävin vasta kymmeneltä. Venytin sitä tarkoituksella mahdollisimman pitkälle, koska oma kisakyyti kohti starttipaikkaa lähtisi vasta klo 12.15. Luvassa olisi kuuma päivä. Sekopääjuoksija pisti matkan varrelta muutamia viestejä, joissa kertoi ilman olevan todella ahdistavan kuuma ja vettä kuluvan hurjasti. Kuumat kelit ovat aina olleet meikäläisen kompastuskivi, joten tiesin, että vaikka muita ongelmia ei tulisikaan, niin haastava juoksu on tulossa. En tykkää juosta lakki tai huivi päässä, joten olin lähdössä matkaan ilman mitään päähinettä. Aamiaiselta tullessani osuin kuitenkin samaan hissiin sadan kuudenkympin kakkosen Heikki Siivarin ja samaisella matkalla ihan hurjaa aikaa kärjessä tekemässä olleen Juuso Simpasen kanssa, joka kuitenkin valitettavasti joutui keskeyttämään (ilmeisesti nilkkavamman takia). Sain miehiltä viime hetken vinkkeinä varata rutkasti nestettä mukaan ja varustautua päähineellä. Niinpä marssin siltä seisomalta Ruka-shoppiin ja shoppasin itselleni Salomonin juoksulippiksen. Kiitokset vinkistä miehille. Tuli mukava fiilis, kun lajin huiputkin rupattelivat ja tarjosivat neuvoja aloittelijalle. Kertoo aika paljon tämän lajin harrastajista nämäkin tyypit. Ihan hirvittävän sydämmellistä ja leppoisaa porukkaa. 

Aamupäivä meni odotettua nopeammin ja kohta oltiin veljeni kanssa kisabussissa matkalla starttiin. Veljeni oli tulossa juoksemaan samaa matkaa ja olimme myös samassa starttiryhmässä. Tiesin hänen olevan huomattavasti nopeampi menijä, joten kehotin häntä jättämään minut kyydistä heti alkuunsa. Halusin juosta oman juoksuni niin paljon kuin se olisi mahdollista. 

Starttipaikalla kävin kahteen otteeseen lähimetikössä kyykkypissillä. Huvittavaa, kun valkoisia pyllyjä oli kyykkimässä siellä sun täällä. Huvitti myös vähän starttipaikan superpitkä bajamajajono. No ehkä pyllynvilauttelu ei sitten vaan ole kaikkien juttu. :) 

Olin laatinut juoksuun sellaisen tankkaussuunnitelman, että otan lisäenergiaa aina neljänkymmenen minuutin välein. Eväinä mulla oli mukana High5 isogeeliä, glukoosipastilleja ja taateleita, joihin olin sirotellut sisälle suolaa (kuten sanottu tee-se-itse-nainen) banaani, snickerspatukoita ja sekoitus irtokarkkeja, lakuja ja jogurttirusinoita. Taateli/glukoosipastilliyhdistelmällä oli tarkoitus mennä alkumatka ja lopussa vasta turvautua geeleihin. Juomana oli vain vettä, koska urheilujuomat ei oikein sovi mulle. Lisäksi messissä oli suolatabletteja ja magnesiumia, jotta välttyisin krampeilta. 

Varusteista päälle lähti Salomonin S-labin reppu, Salomonin trikoot, Compressportin t-paita, Salomonin Wings Pro -kengät ja Injinjin varvassukat. Lisäksi messissä oli soitin, jonne olin ladannut hyviä menobiisejä. Tarkoitus oli heittää napit korville lopun kilometreillä, kun meno muuttuu tuskalliseksi. Pitkiin trikoisiin päädyin jaloissa olevien teippausten vuoksi. Ajattelin, että teipit pysyy varmemmin paikallaan, kun päällä on trikoot. Ilman teippejä olisin varmaan lähtenyt shortseissa matkaan. Varuisteiden puolesta voin jo sanoa, että kaikki meni nappiin. Wings Pro -lenkkarit on olleet nappi hankinta ja pelittivät myös hyvin Karhunkierroksen maastossa. Myös Salomonin reppu on ollut ihan loistava investointi. 

Mutta lähdetäänpä nyt vihdoin matkaan. Kuumottava odotus ennen torven törähdystä ja vihdoin päästiin liikkelle. Alkumatkasta polku luonnollisesti ruuhkautui pahasti ja heti alkuun ylitettiin riippusilta. Tämän jälkeen veli heitti heipat ja häippäsi näköpiiristä hetkessä. Jäin peesaamaan alkuun jotain sopivaa vauhtia etenevää menijää, tarkoitus oli aloittaa rauhallisesti ja vähän kuunnella miltä kropassa tuntuu. Aika nopsaan kuitenkin kyllästyin juoksemaan vanavedessä ja lähdin omia menojani. Välillä pääsin painelemaan itekseni, mutta monessa kohtaa homma jonoutui ja joutui peesailemaan tai kuuntelemaan, kun joku hönkäili niskassa. Peesailu oli helppoa, sen sijaan niskaan hönkäilijät vähän ahdistivat. Näin jälkikäteen ajatellen olisi ollut fiksu veto valita joku omaan tahtiin sopiva peesattava ja roikkua perässä mahdollisimman pitkään. Sen sijaan pyrin pääsemään mahdollisimman paljon juoksemaan itsekseni. 

Lähdössä minä ja veljeni. (kuva Henna Niemi http://hennanliikuntapaivakirja.blogspot.fi)

Alun kilometrit olivat kohtuu helppoja ja sain hämmästyksekseni pidettyä juoksun vauhdiltaan maltillisena. Noin viiden kilsan jälkeen tapahtui kuitenkin jotain ja meno alkoi maistumaan puulta. Yleensä mulla on niin, että ekat viisi kilometriä on taistelua ja tämän jälkeen homma helppaa, kun kroppa lähtee käyntiin. Nyt kävi päinvastoin. Tuntui, että sykkeet nousivat ihan hirmuisesti ja hengästytti ihan hitosti. Tästä kertoo aika paljon myös sykemittarin lukematkin. Suunto näyttää korkeimmat sykkeet alkumatkalle eikä suinkaan esim. viimeiselle jäätävälle nousupätkälle. Toki vauhtikin hidastui ihan huomattavasti lopussa, mutta niin paljon mäissä piiputti, että on suorastaan käsittämätöntä, että sykelukemat eivät ole niissä kohtiin tapissa. En tiedä mikä mättäsi, johtuiko kuumuudesta vai mistä, mutta jouduin aloittamaan itseni tsemppaamisen jo tuossa vaiheessa. ”Askel askeleelta”, tuota hoin itselleni koko ajan. ”Keskity vaan jokaiseen askeleeseen, äläkä mieti mitään muuta”. Ekaan, noin 8km kohdalla olevaan Juuman vaihtopisteeseen tulin ajassa 1:25. Vesipiste oli pahoin ruuhkaantunut ja jatkoin matkaani heti, kun sain pulloni täytettyä. Tämän jälkeen sainkin painella hetken aikaa keskenäni.  

Reissuni korkeuskäyrä (oranssi) ja syke (valkoinen).

Kymmenen kilometrin kohdalla huomasin hokevani luvattoman monta kertaa päässäni lausetta ”vittu mitä paskaa”. Oli ihan hiton omituinen fiilis. Periaatteessa kaikki oli tosi hyvin, mutta käytännössä ei. Jalat pelittivät mainiosti, mitään kipuja ei ollut, mutta kunto ei tuntunut jotenkaan riittävän. En saanut oikein puristettua itsestäni mitään irti. Olisi tehnyt vaan mieli kävellä. Tässä kohtaa oli pakko kaivaa soitin repusta ja laittaa humpat soimaan. Halusin vaimentaa oman varsin negatiiviseen suuntaan menossa olevan yksinpuhelun päästäni. Onneksi musiikki teki tehtävänsä ja tuli heti parempi fiilis. Napit korvilla meno on ehkä poluilla jonkin sortin pyhäinhäväistys, mutta hätä ei lue lakia. Seuraavan kahden tunnin ajan menoa eteenpäin tsemppasivat mm. Reino Nordin, Elastinen, Jamiroquai, Eminem, Disco Ensemble ja Foo Fighters. 

Kuva: Anniina Erkkilä

Tähän väliin on todettava, että mulla ei ole kovin selkeää kuvaa itse reitistä. Matka taittui aika paljon maahan tuijottaen ja omia askeleita vartioiden. Maisemien katselu jäi aika toissijaiseksi, kun keskittyi asettelemaan koipiaan kivien ja juurakoiden väliin. Niinpä mun on tosi vaikeaa muistaa, mitä tapahtui missäkin kohtaa ja millaista maastoa mentiin missäkin vaiheessa. Jotain yksittäisiä sattumuksia on tallentunut päähän. Esim. reitin varrelle osui paikka, josta oli suora pudotus alas Oulankajokeen. Korkeanpaikankammoisena meikäläistä olisi tuossa kohtaa pitänyt varmaan kylmätä melkoisesti, mutta sen sijaan että olisin varonut pudotusta, kompastuin reunalla johonkin kiveen ja laskeuduin lähestulkoon turvalleni rotkon reunalle. Silmänräpäyksen kelasin skenaariota, jossa meikäläisen juoksu päättyy ilmalennon kautta koskiseikkailuun. Matka jatkui astetta huolellisimmin askeltaen. Toinen tapaus sattui jossain viimeisen huoltopisteen jälkeen, kun eräs mies koputti olkapäälle ja sanoi, että ”susta roikkuu joku tämmönen lanka”. T-paitani oli lähtenyt jotenkin purkautumaan alareunastaan, jonka seurauksena perässäni leijaili melkoisen pitkä pätkä punaista lankaa. Kuinkahan kauan olin juossut tuo häntä perässäni ja kuinkahan moni juoksija oli päivän aikana ”löytänyt punaisen langan” perässäni tullessaan… Kaikkein mahtavin hetki tuli kuitenkin Konttaisen jälkeen, kun yhdellä penkillä reitin varrella istui iso rivi lapsia. Kun juoksin heidän ohitseen kaikki kannustivat minua ja huusivat perään ”hyvä Johanna”. Siinä kohtaa tuli kyllä tippa linssiin isosti. Muutenkin matkan varrella oli aivan ihania ihmisiä kannustamassa. Se on yllättävää, miten paljon voimaa voi jokaisesta iloisesta ja tsemppaavasta katseesta saada. Toivottavasti muistin hymyillä jokaiselle. 

Koko reissun huvittavin momentti sattui kuitenkin viimeisten kilometrien aikana, kun jotakin mäkeä kieli vyön alla kivutessani vastaan tulee krokotiili. Siinä kohtaa piti kyllä hetken aikaa hieraista silmiään ja miettiä omaa tajunnan tasoaan. Tämä kokovartaloiseen krokotiilipukuun verhoutunut Nousiaisen Antti oli tullut paikan päälle valokuvaamaan ja tsemppaamaan kisailijoita. Niin paljon nauratti tuo iloinen kroko, että matka tämän jälkeen jatkui kyllä varsin hauskoissa merkeissä.

Köysiseikkailujakin pääsi harrastamaan matkan aikana useaan otteeseen. (Kuva: Antti Nousiainen)

Pakko todeta myös tässä kohtaa se, että maasto oli kyllä meikäläisen kunnolle todella haastavaa. Olen juossut huomattavasti teknisimmilläkin poluilla, mutta kun Kuusamossa teknisyyteen lisätään melko raastavat nousut ja laskut, niin meno oli kyllä paikoin varsin tylyä. Heti perään on silti sanottava myös se, että minulla oli onnekseni varsin realistinen kuva reitistä jo etukäteen. Olin lukenut kolmekolmosen reitistä monta blogijuttua ja toki sekopääjuoksija oli myös kertonut mitä on odotettavissa. Niinpä osasin odottaa jokaista mehut vievää nousua. Missään kohtaa ei tullut oloa, että ”eiks nää milloinkaan lopu”. Nousut olivat paikoin ihan hirvittävää raastoa, eikä laskutkaan mitään hellittelyhetkiä olleet, mutta yllättämään ne eivät minua päässeet. Tästä syystä nousut eivät uskoa vieneet, itseasiassa ne paikoin jopa toivat sitä lisää. Vaikka piiputin ihan totaalisesti, niin jalat pelittivät mäissä todella hyvin. Crossfit varmaan ansaitsee kiitokset tästä. Perseellä on tullut puristettua sen verran, että jotain voimaa on sentään näihin kanankoipiin kertynyt. Se menee kyllä täysin yli ymmärryksen, että joku myös juoksee noita mäkiä ylös!?! Nostan lakkia taivaisiin – siinä kohtaan on kunto kohdillaan. Karhunkierroksen mäistä jäi takaraivoon se oppi, että mäkitreeniä on pakko päästä tekemään jatkossa tavalla tai toisella. Niin pahalta kuin Kuusamon mäet tuntuivatkin, niin pääkopassa jäytää se fakta, että verrattuna muihin kisoihin Karhunkierroksen nousumäärä on varsin maltillinen. Jos tässä kohtaa lähtisin yrittämään esim. Vaarojen maratonin reittiä, niin kuolema korjaisi. 

Tankkaussuunnitelma piti alussa hyvin ja otin lisäenergiaa lähes kellon tarkkudella 40 minuutin välein. Vettä join säännöllisesti, mutta ehkä turhan maltillisesti. Kaksi ekaa tankkauskohtaa otin glukoosipastilleja ja taateleita, jotka toimivat hyvin. Kolmannessa kohdassa eli kahden tunnin kohdalla söin banaanin. Tämän jälkeen alkoi syömiset tökkiä ja pahasti. 2h40min kohdalla yritin väkisin syödä snickersiä, mutta sain syötyä siitä ehkä kolmasosan. 3h20min kohdalla otin ensimmäisen geelin. Geeli meni kyllä helposti alas, mutta tässä kohtaa alkoi jo hivenen öklöttämään ja ennen seuraavaa huoltopistettä en sitten saanutkaan enää mitään alas. Matkan varrella näkyi sen verran krampeista kärsiviä, että älysin kuitenkin heittää suolatabletin ja magnesiumia huiviin. Konttaisten huoltopisteellä olin ajassa 4:25, joten ei tuo tauko energiansaannissa nyt kovin pitkäksi sentään venynyt. Konttaisten huoltopisteellä vedin vielä kiukulla yhden geelin naamaan. Tämän jälkeen en saanut enää mitään alas eli viimeiset 1h50min mentiin ilman lisäenergiaa. Jos olisin ollut fiksu, niin olisin pakottanut itseäni ottamaan vielä yhden geelin loppumatkan aikana, mutta enpä ollut. Ei vaan pystynyt syömään mitään, kun oksennus tuntui kurkussa. Sen sijaan jano iski loppumatkasta ihan megalomaaniseksi. Ei hyvä merkki, sillä janontunne kielii jo pienestä nestehukasta. Vähän mietitytti sekin, että en ollut käynyt koko matkan aikana pissalla. Enkä sitten käynyt edes maaliin päästyäni. Lopulta pystyin ykköseen vasta kymmenen aikaan illalla, joten ihan putkeen ei nyt nesteytykset menneet. 

Ennen Konttaisen huoltopistettä tuli koko reissun parhaimmat fiilikset. Kumpuvaaraalle ja Konttaisiin kivuttiin jo kohtuu raastavia mäkiä, mutta tässä kohtaa sain mäistä jotain ihan kummallista voimaa. Vaikka piiputin kohtuullisen paljon, niin silti mäkien nouseminen tuntui jotenkin sairaalla tavalla ihan älyttömän hyvältä. Konttaisen huoltopisteelle tulin ihan täynnä itseluottamusta. Tiesin, että nyt ollaan kohdassa, josta kisa vasta alkaa, mutta silti edessä oleva ei pelottanut yhtään. Odotin vaan, että pääsen selättämään mäet. 

Hyvissä fiiliksissä ennen Konttaisen huoltoa. Kuva: Tapani Mikkola

Konttaisten jälkeen kipuaminen kohti Valtavaaraa sujui alkuun tuon voimaantumisen ansiosta hyvin, mutta melko nopeasti alkoi sakkaamaan ja pahasti. Olo muuttui tosi huonoksi ja georget nousi kurkkuun pienenkin juoksupätkän jälkeen. Tämän jälkeen ei kyllä ole juurikaan muistikuvia ennen Valtavaaran huipulle saapumista. Valtavaaralta alas lähdettäessa polku muuttui todella juostavaksi ja helppokulkuiseksi sorapoluksi, mutta aika vähäiseksi jäi meikäläisen juoksemiset. Myös mahassa alkoi kiertää. Kuin tilauksesta kohdalle osui yksinäinen puucee ja ajattelin käydä helpottamassa oloani toiletin puolella. Eikun puuceen ovi auki ja yhtä nopeasti kiinni. Nimittäin myös joku muu oli käynyt helpottamassa oloaan kyseisessä kopperossa, mutta mitä ilmeisemmin melko kovalla kiireellä. Ei meinaan olleet osuneet juoksevat panokset ihan kohteeseen ja puucee oli kirjaimellisesti paskan peitossa. Poistuin paikalta vielä astetta huonovointisempana ajatellen, että homma menee biokätköilyksi. Jostakin sain kuitenkin puristettua jonkun henkisen tulpan sinne itteensä ja selvisin loppumatkan puhtain kalsarein. 

Valtavaaran nousua. Kuva: Antti Nousiainen

Loppumatkasta ei sitten olekaan kovin kunniakasta kerrottavaa. Se meni lähes tyystin kävelyksi. Kun jossakin kohtaan kuljin pitkin reittiä täysin yksin tuli sellainen fiilis, että olen täällä metässä viimeinen ihminen. Kaikki muut ovat jo menneet. Kun matkan varrella näin vielä yhden nousun kohdalla ylempänä rinteessä porukat kipuamassa portaita pitkin ja hetken kuluttua mäkeä noustuani mitään portaita ei enää ollutkaan missään tuli sellainen fiilis, että meikäläisen kuvitelmat jostain ultrajuoksusta tuli taputeltua sitten aika lailla siinä. Jos tyyppi alkaa hallusinoida 33 kilometrillä, niin aika hiljaista on yrittää pidempää matkaa. :D Mietin myös koko ajan sitä, että Sekopääjuoksija joutuu tulemaan vielä nämä samat mäet perässäni. Ei vaan mene kupoliin, miten kukaan kykenee tuollaiseen matkaan. Mä en pystyisi ikinä! 

Jos tämä nyt vaikuttaa ihan ultimaaliselta valitusvirreltä, niin tähän väliin on todettava, että usko omasta maaliin pääsystä oli koko ajan ihan 100%. Missään vaiheessa ei käynyt edes mielessä luovuttaa. Kaikkien vaikeidenkin hetkien aikana oli täysin selvää, että loppuun asti mennään. Matkan varrelle mahtui pahoja olotiloja, mutta eivät ne nyt niin tajuttoman pahoja olleet. Vaikka vauhti hidastui ihan luvattoman paljon mitä edemmäs mentiin, niin ei se uskoa maaliin pääsystä horjuttanut. Muutenkin tuntuu jotenkin nololta valitella omista olotiloista, kun alkaa miettimään mitä kaikkea pidemmän matkan taittajat ovat kisan aikana käyneet läpi. Sinne mahtuu vastoinkäymistä jos toistakin, joista itsellä ei ole mitään käsitystä. 

Jossakin hieman ennen viimeistä kilometriä kyydissämme tullut Laura ilmestyi taakseni ja vaihdettiin pikaiset kuulumiset. Laura oli tehnyt loistavan juoksun ja oli edelleen todella hyvissä voimissa. Lauran ohitettua minut lähdettiin kohti viimeistä nousua kohti Rukaa. Sain Lauran nähtyäni tsemppiä itellenikin ja olokin parani. Viimeinen nousu pitkin Rukan rinnettä oli kyllä melkolailla sadistinen. Laura hävisi näköpiiristä Rukan laella, jossa joku ihastuttavan iloinen mies kertoi, että ”siinä oli viimeinen nousu ja nyt vaan laskettelet maaliin”. Loppumatka oli pakko laittaa juoksuksi ja tuossa kohtaa kaikki paha olo kaikkosi kropasta. Ajattelin, että menen niin lujaa kuin uskallan ja tuntui, että jalat vain lentävät. (Todellisuus sattaa kyllä jotain aivan muuta…) Maalin tulo meni kyllä pienoiseksi sähläykseksi, kun jäin heittämään yläfemmoja veljeni ja Lauran kanssa tajuamatta, että en ole vielä juossut varsinaisen maaliviivan yli. Maalista sitten huudettiin, että ”juokse maaliin asti sieltä”. Joteskin silti ihan odotettavissa oleva lopetus mulle :) Kello pysähtyi ajassa 6:15:13.

Maalissa ei oikein ollut mitään fiilistä. Ei ollut helpotusta, eikä mitään hurraaoloa. Ehkä pientä harmitusta siitä, että ei oikein saanut itsestään kunnolla mitään irti. Suihkussa kelasin fiiliksiä ja tulin siihen tulokseen, että jälleen kerran pitää tarttua positiiviseen. Jalat toimivat kuin unelma, niiden kanssa ei ollut mitään ongelmaa. Tänään sakkasi kunto, johtuen joko kelistä, antibioottikuurista/tulehduksesta tai ihan vaan siitä, että kunto ei vaan riittänyt. Syyllä nyt ei loppupeleissä ollut mitään väliä. Olin päässyt maaliin ihan kohtuullisessa ajassa ilman vammoja ja mikä tärkeintä sain nyt sen kullanarvoisen ekan kokemuksen. 

Päivän paras hetki oli kuitenkin ehdottomasti se, kun Sekopääjuoksija saapui maaliin omalta kasikympiltään. Siinä kohtaa oli kyllä huikean hyvä fiilis, kun sain maaliviivalla halata häntä. ”Kisastudio” jatkui hotellihuoneessamme melkein yhteen yöllä, kun käytiin läpi yhdessä kokemuksia ja sattumuksia matkan varrelta. On oikeasti aika mahtavaa, kun vierellä on tuollainen ihminen, joka neuvoo ja ymmärtää. Hitonmoinen onnentyttö olen!

Se päivän paras hetki!

Kiitos Nuts, kaikki talkoolaiset ja kanssajuoksijat, kun teitte tämän tapahtuman. Ihan mahtava kisa, jossa kaikki toimi loistavasti. Pakko päästä uudelleen! Ehkä tuo lause kertoo, että oli sitten kuitenkin aika helmi rykäisy. 

(Yhtäkään ainutta kuvaa en matkan varrelta ottanut, joten jutun kuvat on taltioitu omaan kännykkään ennen kisaa tai lainattu paikan päällä kuvaamassa olleilta. Kiitos vielä kaikille reitin varrella valokuvanneille. Sen lisäksi, että jaksoitte kuvailla kisailijoita, olitte ihan loistavia kannustajia matkan aikana.)