Olemisen sietämätön vaikeus
Minulle tuottaa todellisia vaikeuksia laiskotella. Enkä nyt sano tätä siitä syystä, että haluaisin vakuuttaa olevani joku superihminen. Ei, vaan tämä on asia, jonka tiedostan olevan minussa pahasti vialla. Tässä on ehkä vähän jotain pakkomielteeseen tai jopa sairauteen viittaavaa, sillä en osaa vain olla tai laiskotella ilman, että kärsin siitä huonoa omaatuntoa. Tämä on asia, joka ärsyttää minua kovasti. Vapaapäivältä katoaa tyystin rentoutuminen, kun se suurimmaksi osaksi menee kelaillessa, mitä pitäisi tehdä tai mitä kannattaisi tehdä. Päiväni ovat tavallisesti niin kiireisiä, että vapaapäivä tuntuu melkeinpä varkaudelta. Miksi varastaa kallisarvoista aikaa laiskottelulle, kun sen voisi käyttää hyödyksi jollakin tavalla?
Minulla on takana muutama poikkeuksellisen kuluttava työpäivä. On tullut vietettyä pari päivää nenä tiukasti kiinni päätteellä. Työ ei sinänsä ole ollut mitään rakettitiedettä, vaan pikemminkin puuduttavaa ja yksitoikkoista näpyttelyä. Hommassa oli kuitenkin tiukka deadline (jonka itse menin määrittämään, joten ei ole paljoa varaa valittaa) ja oli vähän kunniakysymys hoitaa työ sovitussa ajassa. Työpäivä venähti ja saatuani hommani tehtyä mietin, että jospa tänään en enää tekisikään yhtikäs mitään. Menisin vain kämpille ja vetäisin itseni X-asentoon loppupäiväksi. Ulkonakin on ollut varsin ankea sää, joten sekin houkutteli lorvimaan. Tänään olisi ollut lenkki-/ratsastuspäivä, mutta suoraan sanottuna tuo ilma ei innostanut kumpaankaan. Ajatus märästä ja kuraisesta hevosesta ja märistä ja kuraisista lenkkitossuista ei oikein inspiroinut.
Lorvimispäiväni käynnistyi lupaavasti, kun kämpille tultuani söin ja menin päikkäreille. Voi, miten makeaa voikaan päiväuni olla. Täydellistä rentoutumista. Heräsin puolen tunnin jälkeen omasta kuolalammikostani, joten aika totaalinen nollaus. Heräämisen jälkeen avasin tv:n ja menin siihen suunniteltuun X-asentoon. Ehdin olla asennossa 5 minuuttia, kun totesin että nyt täytyy pistää pyykit koneeseen, kun kerrankin olen kämpillä. Tämän jälkeen muistin, että astianpesukone pitää tyhjentää ja narulla kuivumassa olleet pyykit pitää viikata. Takaisin X-asentoon. 5 minuuttia kanavasurffailua, jonka aikana kelaan, että jospa lähtisin käymään kaupassa? Tai jospa pitäisi sittenkin mennä ratsastamaan? Tai oikeastaan voisi olla ihan kiva mennä sateeseen juoksemaan. En mä ole sokerista. Tai jospa menisin kaupunkiin kauppaan ja Porin metsään lenkille? Kyllä tässä nyt jotain oikeastaan pitäisi tehdä, kun tiistaikin oli lähes urheiluvapaa päivä, silloin ainoastaan ratsastin. Mähän nukuin jo päikkäritkin ja kaikkee. Hemmetti – mähän oon nyt ihan hunningolla. Kaksi vapaapäivää ja on vasta torstai!!!! Päässä raksuttaa tuhatta ja sataa eri vaihtoehdot. Mennäkkö vai eikö mennä? Fiilis on lähestulkoon sitä luokaa, että nyt kyllä koko fysiikka romahtaa, jos en liiku jotenkin. Jaa miten niin pakkomielteistä?
En oikein osaa sanoa, mistä tämä johtuu? Minkä takia on niin vaikea vain olla? Jotenkin tämä varmaankin liittyy tunnolliseen ja suorituskeskeiseen luonteeseeni. Laiskottelu on minulle ihan puolittaista syntiä. Miksi vain olla, kun ajan voi käyttää niin monella tapaa hyödyksi? Tai sitten tämä on vain tapa kontrolloida omaa elämäänsä? Voi olla tyytyväinen vasta sitten, kun päivän aikana on tietyt (liikunta)toiminnot suoritettu. Sairastako? No ehkäpä. Tai sitten vain tylsistyn helposti. Jotain adhd:n vikaa kenties?
En ole ollenkaan luottavaisin mielin sen suhteen, että voisin jotenkin ”parantua” tästä tilastani. Kello 21.46 ja kelaan edelleen lenkille menemistä. Sade ropisee ikkunaan, mutta se ei enää yhtään hillitse lenkkiajatuksiani. Pitäisi varmaan alkaa määräämään itselleen ennakkoon lepopäivä. Tällainen extempore oleminen ei selvästikään sovi minulle. Pitää tehdä lorvimisesta yksi suoritteista. Ehkäpä sillä tapaa laiskottelu onnistuisi minulta paremmin, jos se olisi yksi tehtävä to do -listallani.
Nyt sataa jo lähes kaatamalla. En kyllä tasan tarkkaan ole niin pimeä, että lähtisin tuonne koiranilmaan kiduttamaan itseäni. Vai olenko sittenkin…..
