Syksy on jostain syystä aina ollut meikäläiselle hyvinkin liikuntamotivoitunutta aikaa. En tiedä johtuuko se  pirteistä ilmoista, kesälomakauden lorvailujen loppumisesta vai mistä, mutta jotenkin syksyssä on sellaista uuden alun fiilistä. Niin myös tänäkin vuonna ja näinpä liikuntapäiväkirjaan on karttunut tunteja syyskuun 22 päivän aikana hieman reilu 22 tuntia. Tästä määrästä juoksua on 9,5 tuntia, Crossfittiä hieman reiska 6 tuntia, ratsastusta 3 tuntia, punttikoulua 2 tuntia ja loput puolitoista tuntia joogaa. Syyskuun aikana juoksukilometrejä on kertynyt mittariin vaivaiset 58km, viimeisen 30 päivän aikana kuitenkin 108km (elokuussa kilometrejä kertyi 102km), joten ihan kohtalainen määrä muut treenit huomioiden. Syyskuun osalta lenkkien määrää ovat syöneet Crossfit-treenit ja uutena aloitettu punttikoulu. Olen ollut noiden treenien takia/ansiosta niin megalomaanisissa jumitustiloissa, että juoksut ovat jääneet vähemmälle. Lisäksi olen pyrkinyt pitämään kiinni siitä, että viikossa on oltava 2 lepopäivää, joten kalenteriin ei olisi edes oikein saanut sullottua enempää juoksulenkkejä. Viime viikko oli tosin poikkeus tästäkin ja kahden lepopäivän sijaan vedin elbaa vain yhtenä päivänä. Kuuden treenipäivän putki ja lähes kymmenen tuntia liikuntaa viikon aikana on kai osoitus siitä, että innostusta liikkumaan on tällähetkellä melkoisesti. Kun viikko tuli päätettyä sunnuntaina pitkään ja (myös pitkästä aikaa) nautinnolliseen lenkkiin Yyterissä, pystyi hyvin mielin aloittamaan keventelyn kohti Vaarojen maratonia. Maanantaina kävin vielä tekemässä aamun Crossfit-treenin, mutta tästä Vaaroihin asti on voimailut pannassa. Muutenkin treenit kevenevät nyt aika totaalisesti Vaarojen alla. Teen enää pari kevyttä lenkkiä ja ehkä yhden soututreenin Crossfitissa.

Syyskuun värikartta

Viimeiset 30 päivää (keltaiset: juoksu/polkujuoksu, vihreä: Crossfit, harmaa: ratsastus, punttikoulu, jooga) 

Mäkitreenien ansiosta ollaan päästy treenaamaan vähän myös tuolla maksimisykealueella. 

Vaikka kilsamäärät ovat syyskuussa jääneet pieniksi, niin laatu on korvannut määrää. Olen nimittäin saanut haalittua näiden 22 päivän aikana mittariin ihan kohtuullisen mukavasti nousumetrejä lenkeilläni. Mäkitreenejä ollaankin yritetty ottaa ohjelmaan nyt enemmän, vaikka vihaankin niitä kuin ruttoa. Porin Ruosniemen huudeja (=lähestulkoon Porin ainoa mäki) on tullut viimeaikoina kulutettua verenmaku suussa enemmän ja vähemmän ansiokkaasti. Meikäläisen mäkikunto on edelleenkin sanalla sanoen paska, mutta olen vahvassa uskossa, että kunto alkaa pikkuhiljaa paranemaan, kunhan vain sitkeästi pistän tunkaten. Syyskuun mäkitreenit huipentuivat pari viikkoa sitten Himoksella, kun kävin kipuamassa (=paikoin konttaamassa) laskettelurinnettä noin 700 m verran ylös ja samaiset metrit alas. Kannattaa muuten ehdottomasti hyödyntää noita laskettelurinteitä nyt lumettomana aikana. Mäkitreenit ovat hirveydessäänkin koukuttavia ja niiden ansiosta saa monta kärpästä yhdellä iskulla. Hapottavan ja keuhkottavan treenin, joka lisää juoksuvoimaa ja myös ketteryyttä alamäkeä juostessa. Jos löytyy riittävän iso mäki, niin välttämättä ei tarvitse edes juosta, vaan todella hyvän treenin saa jo pelkästään kävelemällä mäkeä ylös alas.

Kolin Vaarojen maratoniin on aikaa yhdeksän päivää ja syyskuun vähäisistä juoksukilsoista huolimatta olen lähdössä nelikolmoselle ihan leppoisin aatoksin. Eniten tällä hetkellä huolettaa lähinnä se, että pysynkö terveenä kisaan asti. Tuntuu, että ympärillä joka toinen on männä viikojen aikana sairastanut jonkun kuolemantaudin ja itselläkin on nyt alkuviikon aikana ollut vähän jotain orastavan flunssan oireita tyrkyllä. Niinpä olen ahkerasti tropannut tautia pois ja keskittynyt vain lepäilemään. Ajatus kisaturistiksi lähtemisestä kun ei oikein mieltä lämmitä.

Itse kisan suhteen mulla on vain yksi toive – kunpa ei sataisi. Mä en nimittäin ole varmaan vieläkään kuivunut Nuts Pallas kisasta 😀 Vaikka lits läts meiningistä selviänkin, niin ajatus rankkasateessa taivaltamisesta ei nyt oikein innosta tällä kertaa. Eniten kuitenkin toivon hyvää keliä Sekopääjuoksijan vuoksi. Hän on lähdössä 130 km kisaan ja tuossa matkassa riittää haastetta varmasti ihan optimiolosuhteissakin. Oman juoksun suhteen minulla ei ole muita odotuksia kuin antaa polun viedä, yrittää nautiskella juoksusta niin paljon kuin mahdollista (ja loppuaika nauttia kärsimyksestä). Jotenkin olen oppinut hyväksymään sen, että kisoissa voi tulla vastaan mitä tahansa odottamatonta oman kropan tai olosuhteiden kanssa, joten etukäteissuunnittelu on aika lailla turhaa. Suunnitelmaksi riittänee tälläkin kertaa olla maalissa hymyillen. 

Tsemppiä ja mahtavia viimeistelyjä kaikille Vaaroille valmistautuville!