Etanavauhdilla voittoon
Päivän oppi: Maaliin se etanakin tähtää.
Nyt pitäisi varmaan koputtaa nopeasti puuta, kun totean että juoksu on viimeaikona kulkenut ilman ongelmia. Niin paljon olen nimittäin tahinut jalkaongelmien kanssa, että alan muuttumaan asian suhteen jo pessimistiksi. Ei oikein uskaltaisi hehkuttaa enää mitään, koska sitten aina ilmaantuu joku uusi ongelma. Tarkkailen tuntemuksia jaloissa koko ajan ja olen ihan ylivarovainen sen suhteen millaisilla pohjilla ja miten juoksen. Esim. eilis aamuna jätin Crossfit –treenin väliin vain sen takia, että ohjelmassa oli asfalttijuoksua. No toki vähän laiskottinkin, mutta eniten mietitytti tuo kirottu asfaltti. Se kun ei sovi jaloilleni sitten yhtään. Kaikki ongelmat ilmaantuvat aina asfalttipätkien jälkeen, joten olen alkanut välttelemään niitä kuin ruttoa. Karhunkierrokseen on aikaa 54 päivää, joten tässä kohtaa yritän välttää kaikkea jalkoja hajottavaa viimeiseen asti. Niinpä asfaltti on täysin pannassa. Huono sinänsä, koska mielestäni jalkojen pitäisi tottua myös sen juoksemiseen, koska tiepätkiä juostaan myös joskus polkukisoissakin ja erilaiset pohjat vahvistavat jalkoja. Tässä kohtaa on meikäläisen ongelmajalkoja enää turha yrittää vahvistella, koska todennäköisesti mentäisiin ojasta allikkoon. Jos pääsen Karhunkierroksen strattiviivalle asti, se tulee olemaan jo jonkinasteinen voitto. Totutellaan jalkoja asfalttiin sitten myöhemmin.
Uusia polkumestoja testailemassa Porin Toukarilla.
No mites sitten olen päässyt tähän pisteeseen, että juoksut ovat sujuneet ilman ongelmia? Tai no, ilman suurempia ongelmia… Kaikkein merkittävin keino on ollut juoksuvauhdin selkeä hiljentäminen. Maltillisella vauhdilla olen pystynyt juoksemaan pitkikseni ilman kipuiluja. Kutsun juoksemistani etanavauhdiksi. Etanavauhti tarkoittaa sitä, että jopa kävelen välillä. Polkujuoksukisathan ovat väistämättä tällaiselle tavalliselle tallaajalle juoksu-/kävelykisoja. Koko matkaa ei pysty mitenkään juoksemaan, vaan kävelyosuuksia tulee matkan varrella väistämättä useita. Karhunkierrokselle esim. olen laatinut sellaisen taktiikan, että en juokse ainuttakaan ylämäkeä, vaikka kuinka hyvältä tuntuisi. Porissa ei hirveästi mäkitreeniä ole päässyt talvella tekemään, joten Karhunkierroksen mäet tappaisivat minut takuulla alkuunsa, jos niitä yrittäisin juosta. Veikkaan, että sykkeet pysyvät ihan riittävän korkealla mäet kävellenkin.
Viikonloppuna juoksin 20km pitkikseni tällä etanavauhtitaktiikalla aikaan 2:31. Lyhyiden kävelypätkien ansiosta juoksu kulki mukavasti ja mikä tärkeintä ilman kipuja. Tiistaina käytiin juoksemassa Sekopääjuoksijan kanssa seitsemän kilsan pituinen palauttava lenkki. Todella hidastahtista hölköttelyä, jonka aikana kyttäsin ettei syke nousisi yli 140. Lenkki teki todella hyvää, mutta jaloista huomasi, että ne ovat vielä palautumassa. Kroppani ei ole vielä tottunut noihin parikymppisiin lenkkeihin riittävästi ja palautuminen kestää kauan. Tästä syystä olen myös joutunut hieman säästelemään Crossfit-treeneissä ja miettimään mitä kannattaa tehdä ja mitä ei. Yksi suuri ongelmani on ollut vasemman ulkoreiden lihaskalvojen kireys, joka on aiheuttanut mm. polviongelmia. Tästä syystä olen joutunut välttelemään treenejä, jotka vetävät jalkani jumiin, mikä kyllä sitten on näkynyt voimatasoissa. En ole jotenkaan onnistunut löytämään sellaista hyvää balanssia juoksun ja Crossfitin välillä, mikä on johtanut siihen, että Crossfit on kärsinyt. Pännii välillä treenata, kun kroppa tuntuu tyhjältä ja heikolta. Toisaalta juoksu on nyt se mun pääjuttu, joten sen ehdoilla mennään. Panostetaan sitten Crossfittiin taas syksyn jälkeen enemmän.
Lihaskalvojen kireyttä on hoidettu fyssarilla hieronnassa kahden viikon välein, mikä onkin pikkuhiljaa alkanut auttamaan. Tämän huomaa putkirullaillessa. Enää ei näy tähtiä ulkoreittä rullatessa. Olenkin alkanut pitää tuota ulkoreiden putkirullausta eräänlaisena testinä sille voinko juosta vai en. Mikäli ulkoreisi jumittaa ja sattuu rullatessa, muuttuu lenkkipäivä lepopäiväksi. Kireä ulkoreisi aiheuttaa väistämättä minulle juostessa polvikipua, joten on turha lähteä juoksemaan, jos reisi jo rullatessa kipuilee. Jos ei muuta, niin maltti tässä on ainakin kasvanut hitosti.
55 päivää siis aikaa Karhunkierrokseen. Toisaalta on ”pääsis jo” –fiilis, toisaalta taas ”aika loppuu kesken” –fiilis. Periaatteessa minulla ei pitäisi olla hätää, koska olen kuitenkin kohtuullisen hyvässä kunnossa. Minulla ei myöskään ole mitään aikatavoitetta, joten ei tässä nyt kovin kauheasti ole syytä spennailla. Riittää, kunhan etanoin maaliin sen 7 tunnin aikarajan puitteissa. Tämä eka ”kisa” on mulle sellainen tutustumisretki, jonka aikana pääsen vähän haistelemaan sitä, mistä hommassa on oikein kyse. Tavoitteena siis enemmänkin fiilistely kuin mikään muu.
Kevät on tullut ja lenkkikelit senkun paranevat koko ajan. Tässä on nyt käytännössä nelisen viikkoa aikaa kipitellä vielä ja sitten alan himmailemaan. Jännittää, mutta silleen hyvällä tavalla.
Sallutkin ovat saaneet jo vähän uskottavuutta pintaansa.
