Onko pakko?

Päivän oppi: Sinähän saat vaikka mitä.

Plaah! Mikä hitto tässä vuodenajassa oikein on, kun se muuttaa kaiken ”onko pakko tehdä” –jutuiksi? Tällä hetkellä ei huvittais tehdä mitään. Haluaisin vain pistää peukun suuhun ja käpertyä peiton alle. Jäädä sinne ja herätä joskus kevään korvilla. Ei vaan ole motivaatiota yhtään mihinkään treenaamiseen. Tai no korjaus. Sitä nyt ei käy kieltäminen, etteikö liikunnasta edelleenkin tulisi älyttömän hyvä olo ja hikoilun jälkeen on tosi hyvä mieli, mutta se liikkumaan lähteminen. Se on se plaah! Kotioven kynnys ei ikinä ole ollut näin korkea. Sen yli kipuaminen tuntuu lähes mahdottomalta. Eilen pohdin, että jos ei kerran huvita, niin onko sitten pakko? Aikuisiahan tässä ollaan, joten ihan itse saan päättää. Olisko vaan parempi suosiolla pistää se peukku suuhun ja laiskotella koko Joulukuu? Antaa itselleen kerrankin lupa vain olla ja valua. Aloittaa sitten puhtaalta pöydältä tammikuussa. Uusi vuosi, uusi elämä. Niinhän sitä on tapana tehdä.

Sitten tuli mieleeni viime vuoden joulukuu. Kahden viikon kuluttua tulee kuluneeksi vuosi siitä, kun allekirjoittanut lensi leuanvetotangolta selkä edellä tuolin kulmaan ja katkoi pari kylkiluutaan. Jouduin niin sanotusti pakkolomalle kaikesta liikunnasta. Eipä tarvinnut kysellä ”onko pakko”. Mitään ei pystynyt tekemään, ei edes laittaamaan sitä peukkua suuhunsa. No mitäs tapahtui, kun ei tarvinnut kysellä onko pakkoa vaan jäljellä oli ainoastaan ”et saa tehdä” ”et pysty tekemään” ”et voi tehdä”? No mitäpä muutakaan kuin hitonmoinen hajoaminen tietysti. Tuntui epäreilulta, turhauttavalta ja masentavalta. Siinä tilanteessa olisin antanut mitä tahansa, jos olisin päässyt liikkumaan. Enemmän kuin koskaan ennen olisi ollut motivaatiota ylittää se kynnys.

img_6324.jpg

Ihmismieli on hiton kiero kapistus. Kielletty hedelmä on aina se houkuttelevin ja asioita osaa arvostaa vasta sitten, kun ne viedään pois. Väittäisinkin, että varsin hyvä tapa motivoida ihmistä tekemään jotain asiaa, on kieltää se häneltä hetkeksi. Menettäessään jonkun asian ihmisellä on taipumusta nähdä vain sen postiviiset puolet ja tarttua niihin. Ilmeisesti olisi siis tarpeen säännöllisesti jollakin keinoin yrittää takoa omaan päähänsä, ettei mikään asia ole itsestäänselvyys, vaan kaiken voi menettää jopa pysyvästi. Hiton vaikeaa se kyllä on, ihmisellä kun on tällaisissa tilanteissa tapana elää hetkessä. On hemmetin vaikeaa miettiä, mitä voi menettää, kun peukku on matkalla suuhun.

Ehkäpä pitäisi vain karsia omaa sanavarastoaan ja poistaa sana ”pakko” sieltä kokonaan. Kun kuitenkaan loppujen lopuksihan yhtikäs mitään ei ”ole pakko” tehdä. Sen sijaan me saamme tehdä, me pystymme tekemään ja meillä on mahdollisuus tehdä. Kelatkaapas vaikka – ”minun on pakko” versus ”minä saan”. Aika vissi ero siinä, miten nuo lauseet vaikuttavat meihin. Paljon mielummin sanon tuon jälkimmäisen. Kuinka siistiä se onkaan, että minä saan mennä ja tehdä vaikka mitä. Saan nousta ennen kukonlaulua ja treenata hiki päässä aamuhämärissä. Saan juoda viherpirtelöni ja irvistellä sen perään. Saan syödä illalla karamelliä ja ottaa lasin viiniä, saan ottaa toisenkin jos tekee mieli. Saan lähteä juoksemaan pitkin metiköitä vesisateessa ja uida meressä joulukuussa. Saan herätä aamulla töihin ja laskea päiviä lomaan. Saan laittaa peukun suuhun ja ihan vaan olla. Saan myös ylittää kynnyksen, vaikka se on joskus tosi korkea.

img_6325_0.jpg

 

Puheenaiheet Ajattelin tänään

”Paska lenkki”

Päivän oppi: Huonot päivät on joskus ihan hyväksi. 

Sunnuntaina oli taas pitkän lenkin päivä. Suunnattiin Joutsijärvelle ja tarkoituksena oli juosta kahdenkympin lenkki. Tällä kertaa matkaan lähdettiin eri suuntaan kuin viimeksi eli järveä kierrettiin myötäpäivään. Viime postauksessani mainitsin, että tähän suuntaan maasto olisi helppokulkuisempaa. No eipä ollut ei. Ainut etenemistä helpottava asia oli pitkospuiden vähäinen määrä, mutta muuten pohja olikin sitten jälleen ihan älyttömän hankalaa juosta. Juurakkoa juurakon perään ja välissä kivikkoa kivikon perään. Ei ole helppoa reittiä nähnytkään tämä Joutsijärvi.

Sunnuntain juoksukeli oli ihan loistava. Lämpöä oli vain muutama aste, mutta ilma oli selkeä ja tyyni. Lauantain myrkystä ei ollut enää tietoakaan. Reput selkään ja menoks. Taas päästiin saman tien rytyyttämään metiköihin. Tälläkin kertaa alkumatka oli minulle todella vaikeaa. Sekopääjuoksija paineli edellä omia menojaan ja joutui jatkuvasti pysäämään odottamaan. En kuitenkaan pystynyt kiristämään vauhtia yhtään, sillä jalat tuntuivat nyt pahemmalta kuin koskaan. Ensimmäiset kolme kilsaa tuntui siltä kuin veri ei olisi virrannut ollenkaan polvista alaspäin. Ihan hirveä hapotus ja jalat painoivat tonnin. Maasto ei tarjonnut pätkänkään vertaa helpotusta jaloille. Onneksi kolmen kilsan jälkeen helpotti, kun kroppa alkoi lämmetä ja juoksu alkoi kulkemaan paremmin. Viiden kilsan kohdalla reitille osui noin kilometrin pituinen tiepätkä. Alkuun juoksu kulki sitä pitkin mukavasti ja oli kiva päästä hetkeksi helposti juostavalle pohjalle. Ajattelin, että kaksikymppiä tulee tänään täyteen helposti.

img_20151201_161839.jpg

Vähän matkaa tieosuutta juostuamme aloin tuntemaan outoa painetta oikean jalan nilkassa kehräsluun alapuolella. En maininnut asiasta vielä mitään, kunnes hetken päästä paine muuttui kivuksi. ”Mulla on joku omituinen kipu nilkassa”. ”Sitten kävellään”, sanoo sekopääjuoksija samantien. Siirrytään kävelemään ja hetken päästä päätetään kääntyä takaisin. Ei mitään järkeä jatkaa matkaa, joten uganda kehiin. Jestas, että ottaa päähän! Joudun kävelemään hetken matkaa puoliksi nilkuttaen, kunnes kipu katoaa ja nilkka tuntuu täysin normaalilta. Tieosuuden jälkeen päästään takaisin polulle ja päätän, että kokeillaan juoksemista. Kävellään sitten jos siltä tuntuu. Käveleminen ei tosin juurikaan houkuta, sillä kävellessä tulee nopeasti vilu. Niinpä jatketaan juoksemalla, tällä kertaa minä etummaisena.

En tiedä mitä tapahtuu, mutta polulle päästyämme juoksu alkaa kulkemaan älyttömän hyvin. Jalat tuntuvat tosi keveiltä, nilkkaan ei satu ja juokseminen on tosi helpon tuntuista. Lisään vauhtia ja annan polun vain viedä. Paluumatka sujuu reippaasti. ”Kauhee vauhti sulla on päällä” huutaa sekopääjuoksija perässä. Vitsit, miten tuo kommentti tuntuu hyvältä. Ainakin kuntoa riittää. Sitten iskee ahdistus. Harmittaa, kun juoksu kulkisi ja olisi ihan kauhea into juosta, mutta paikat protestoi jo tässä vaiheessa. Huolettaa, surettaa, ahdistaa. Loppumatka päätetään oikaista tietä pitkin. Tiellä nilkan kipu palaa. Matkaa on jäljellä kilometrin verran. Tässä kohtaa loppuu kellostakin akku. Hemmetti! Kävellään viimeiset sata metriä autolle, meikäläinen häntä koipien välissä. Tämä kahdenkympin sunnuntailenkki supistui vaivaiseen kahteentoista kilometriin. Itsetunto supistui minimiin. Automatkalla kotiin ei päässä kovin aurinkoisia ajatuksia liiku. Paska lenkki!

img_20151201_162934.jpg

Mä en tiedä, onko tuo marraskuu jotenkin sellaista vuodenaikaa, joka syö ihmisen itsetuntoa, mutta olen viime aikoina huomannut tarttuvani enemmän negatiivisiin kuin positiivisiin asioihin. Aivan liian monta kertaa olen yllättänyt itseni dissaamasta itseäni. Tuon sunnuntain lenkin jälkeen myörin hetken aikaa melkoisen alakuloisissa fiiliksissä, miettien ainoastaan kaikkea negatiivista. Sen sijaan, että olisin iloinnut siitä, miten hyvin juoksu paikoin kulki, tartuin ainoastaan siihen, ettemme päässeet juoksemaan kahtakymmentä kilometriä. Sunnuntain lenkki oli tähän asti juoksemistamme rankin, jalat joutuivat tosi koville. Tuon faktan unohtaen tartuin kuitenkin ainoastaan nilkkakipuiluun ja jäin murehtimaan sitä. Ajatukset olivat kutakuinkin sitä luokkaa, että ”paikat hajoo ja nyt tyssää juoksut”. Maanantaina nilkassa ei tuntunut mitään kipua, mutta oikea polvi kipuili omituisesti. Tadaa – kas uusi negailun aihe. Niinpä googlettelin puolet päivästä kaikenmaailman juoksijan rasitusvammat läpi ja maalailin kaikki mahdolliset pirut seinille. Illalla menin fysioterapautille, joka hieroi jalkojen lihaskalvoja auki. Olivat kuulemma reisistä aivan tukossa. Sattui ihan jumalattomasti, mutta käsittelyn jälkeen polvikipu helpotti saman tien. Kyseessä ei ollutkaan siis mikään rasitusvamma, vaan reiden kireät lihaskalvot, jotka vaikuttavat myös polveen ja mitä todennäköisemmin myös nilkkaankin. Kannatti taas panikoida.

Ratsastuksessa opin aikanani sen, että pitää osata ottaa ilo irti pienistäkin onnistumisista. Tuon lajin parissa opin myös sen, että huonot päivät ovat niitä, jotka opettavat eniten. Huonojen päivien ansiosta kehittyi, hyvinä päivinä sitten vain nautittiin työn hedelmistä. Toki ratsastuksessakin huonot päivät söivät naista, joskus ihan olan takaa, mutta vuosien varrella oppi kuitenkin hyväksymään ne osaksi lajia ja olemaan hajoilematta niihin. Ehkäpä siis pitäisi omaksua tuo ratsastuksessa opittu asenne uudelleen. Lopujen lopuksi ei ole olemassa mitään paskaa lenkkiä tai piloille mennyttä treeniä. On vain parempia päiviä ja huonompia päiviä. Jokaisesta voi oppia jotain ja monesti niissä huonoissakin päivissä on jotain hyvää. Usein paljon enemmän kuin haluamme huomata.

img_20151201_160634.jpg

Hyvinvointi Liikunta