Päivän oppi: Ylitä kynnys!

Kävin eilen tekemässä pitkästä aikaa vähän punttitreeniä ja karu todellisuus iski melko napakasti vasten kasvoja – olen ihan hirveässä rapakunnossa!!! Olen nimittäin viimeaikoina kärsinyt pienoisesta motivaatiopulasta liikunnan suhteen. Ja onhan tässä ollut muutenkin kaikenlaista rapakunnon syntymistä edesauttavaa. Joulukuun puolivälissä katkoin pari kylkiluutani ja siitä selvittyäni sairastin koko alkuvuoden. Kylkivamma ja sen aikainen lääkitys sotki elimistöni jotenkin ihan totaalisesti ja vastustuskyky katosi kokonaan. Kaikki maailman flunssapöpöt tarrasivat meikäläiseen ja olin jatkuvalla syötöllä kipeänä. Kun vihdoin sain vastustuskykyni takaisin ja pääsin jälleen normaaliin liikuntarytmiin, sairastui hevoseni. Viime viikot ovat menneet pää ylikierroksilla spekuloidessa ja stressatessa. Lamaannuin ihan täysin. On ollut sellainen olo, että haluan vain vetää peiton korville ja nukkua pois pahan maailman. Ei ole ollut intoa tehdä yhtään mitään, vaikka tässä kohtaa se olisi voinut olla parasta lääkettä. 

Eilen punttitreenin alkuun juoksin pikkuruisen 4 kilometrin lenkin. Juokseminen tuntui yllättävän helpolta, jos nyt miinustaa sen, että akillesjänteet, pohkeet ja polvet heittelivät vastalauseitaan koko matkan. Kroppa ei ole tällä hetkellä tottunut juoksemiseen. Tsekkasin kännykästäni Sports Trackerini historian ja se kertoo karua kieltään. Olen juossut tämän vuoden aikana 14 lenkkiä. Siis 14 lenkkiä viiden kuukauden aikana. Alle kolme lenkkiä per kuukausi! Entiselle himojuoksijalle tämä on melkoinen mahalasku. Ei ihme, että tällä hetkellä juokseminen tuntuu pääsääntöisesti melko hapokkaalta. Kaiken lisäksi tulin alkuvuodesta luvanneeksi juosta tämän vuoden aikana maratonin. Aika tavalla pitää alkaa laittaa tossua toisen eteen, mikäli aion tuon lupaukseni pitää. Tällä juoksukunnolla ei paljon maratoneja juosta. Ja vaikka kunto siihen riittäisikin, niin paikat eivät näillä juoksumäärillä sitä kestä. Kroppaa on pakko ensin totuttaa pidempään matkaan. 

No entäs sitten se punttitreeni? No se vasta säälittävää onkin. Käsittämätöntä, miten voimatasot voivat kadota niin totaalisesti. Eilen tein takakyykkyä 25 kilon levytangolla ja askelkyykkyä 7 kilon levypaino pään yläpuolella. Näillä painoilla tekeminen oli puhdasta tuskaa. Tsekkasin vanhaa treenikirjanpitoani ja esim. vuoden 2014 heinäkuussa olen kyykännyt 40 kilon levytanko niskassa ja tehnyt askelkyykkyjä kaksi 15 kilon painoa käsissä. Kun kelaan trenikirjanpitoani taaksepäin, niin huomaan että olen tällä hetkellä aika lähellä sitä lähtötasoa, jolla olin kun aloitin punttitreenauksen kunnolla lokakuussa 2013. Simsalabim ja viidessä kuukaudessa on haihtunut taivaan tuuliin kaikki se duuni, jonka tein hampaat irvessä reilun vuoden aikana. Jokseenkin turhauttavaa. 

Ylläoleva kuulostaa varmaan monen mielestä turhalta itsensä dissaamiselta ja suorituskeskeiseltä liikkumiselta. Että miksi tuijotella juoksumääriä ja rautoja tangossa? Tottahan se on, että on parempi unohtaa menneet ja liikkua tämän hetkisen kunnon mukaan. Helposti sitä vain jumittuu numeroihin ja kuvittelee, että päästää itsensä jotenkin liian helpolla, jos kilometrejä ei kerry entiseen tahtiin ja rautaa ei nouse, kuten ennen. On vain hirmuisen vaikea myöntää, että ennen ihan ok kunnossa olevasta naisesta on tullut rapakuntoinen. On karua huomata, että hengästyy nopeasti. On turhauttavaa huomata, että voimat vaan eivät riitä, vaikka kuinka tsemppaisi. Vaikeinta on myöntää, että entisestä himoliikkujasta on tullut yhtäkkiä tavis sohvaperuna, joka joutuu tsemppaamaan itseään liikumaan. Mitä on tapahtunut? Miksi liikkumisesta on tullut yhtäkkiä joku ”täytyy mennä” -juttu, kun ennen se oli ”jipii saan mennä” -juttu. Milloin endorfiinikoukku muuttui selkärangattomuudeksi? Miten minusta tuli näin saamaton!?!

Asiaa pohdittuani ymmärsin yhtäkkiä kristallin kirkkaasti, mistä motivaatiopulani johtuu ja mikä puolestaan saa ihmiset liikkumaan. Tiedättehän ne rasittavat punaposkiset, aina positiiviset, ylienergiset yli-ihmiset, jotka hehkuttavat juoksueuforiaansa ja sikatreeniensä orgastista olotilaansa. Ne, jotka ovat jatkuvasti lenkillä ja treenaamassa, ne joilla on aina motivaatiota. No pain, no gain. Pain is just weakness leaving your body. The only bad worout is the one that didn’t happen. Unless you puke, faint or die, keep going! Ja sellasta. Semmonen mä olin. Juoksin yhtäkkiä puolmaratonin, koska teki vaan mieli juosta. Kokeilin rajojani ja kipukynnystäni ja nautin joka hetkestä. Olin hypermotivoitunut liikkumaan, enkä malttanut odottaa että pääsen treenaamaan. Miksi? Miksi ihmiset vievät itseään äärirajoille vapaaehtoisesti ja vielä nauttivat siitä? Miksi himoliikkujat liikkuvat niin himona? He liikkuvat, koska mitä enemmän liikkuu, sitä enemmän liikkuu. Tiedän, totaalinen ääliölause. Mutta niin se vain menee, että mitä vähemmän liikun, sitä vähemmän minulla on intoa liikkumiseen. Jos en harrasta liikuntaa ollenkaan, passivoidun täysin. Tällöin minua ei huvita tehdä mitään muutakaan. Sen sijaan, jos liikun paljon, olen energisempi tekemään kaikkea muutakin. Kroppa ja mieli jää jotenkin koukkuun liikkumiseen. Ja mitä enemmän liikun, sitä vähemmän kyseenalaistan lenkille tai punttisalille lähtöä. En käy mitään huvittaako lähteä keskustelua itseni kanssa, vaan menen, koska haluan mennä, koska siitä tulee hyvä fiilis ja koska voin paremmin niin. Menen, koska on vain jotenkin ihan itsestäänselvää mennä, koska se on minulle tapa olla, tapa elää. 

Jos siis kärsit motivaatiopulasta, niin kysy itseltäsi ensin millä tavalla haluat elää? Haluatko elää sohvaperuna vai haluatko elää liikkumalla? Jos valitset ensimmäisen vaihtoehdon, niin se on ihan fine. Jos valitset toisen vaihtoehdon, niin tällöin ainoa asia, mitä sinun pitää tehdä on lähteä.  Kun vain ylittää sen kynnyksen ja menee ja tekee, niin kohta huomaakin ettei tarvitse mitään motivointia. Tai näin se ainakin minulla menee. En muista kertaakaan katuneeni, että menin ja kävin huhkimassa. En ainuttakaan kertaa. Joka ikinen kerta on kotiin palatessa ollut  loistava fiilis siitä, että menin. Siihen fiilikseen tarraudun. Siinä on kaikki motivaatio, mitä tarvitsen. Itse asiassa avain kaikkeen on unohtaa kynnys. Sitten saa vain mennä. 

PS. Allekirjoittanut pahoittelee latteita motivaatiolause -kuvituksia. Taidan itse olla lattea, mutta mä vähäsen jopa tykkään näistä lauseista. Osuvat kovasti asian ytimeen.