Paistaa se
Päivän oppi: Ei ole mitään risukasaa.
Viime päiviin on mahtunut taas monenmoista. Hyvinkään hevossairaalareissu ei tuonut mukanaan hyviä uutisia. En halua mennä sen enempää Hyvinkäällä tapahtuneeseen eli näiltä osin kysymys- ja vastausboksi on sulkeutunut. Tämä siitä syystä, että diagnooseja ja ehdotuksia tuntuu olevan yhtä paljon kuin on kommentoijiakin. Ja siihen minulla ei ole varaa, että alan spekuloimaan. Siinä hajoaa pää. Oman toimintakykyni säilyttääkseni minun on kuunneltava vain omaa intuitiotani ja luotettava siihen, että tunnen hevoseni niin hyvin, että tiedän miten toimia. Nyt olen yrittänyt opetella elämään tässä tilanteessa, olla spekuloimatta, ottaa se, mitä annetaan ja elää sen mukaisesti päivä kerrallaan. Olen yrittänyt sivuuttaa tunteet ja pelata järjellä. Lähes mahdotonta minulle, mutta se on ainut tapa toimia tässä tilanteessa. On pakko nollata päänuppi kaikelta tulevalta ja hakea positiivisia asioita tästä hetkestä. Muuten romahtelen ja se ei johda hevoseni kannalta tässä kohtaa mihinkään hyvään. Ikävä diagnoosi on vaikea niellä ja luonnollista on alkaa protestoimaan sitä vastaan. Kyseenalaistaa pitääkin, mutta loputtomiin en voi sitäkään tehdä. Nyt pitää vain hyväksyä tämä hetki tällaisenään ja toimia hevoselleni parhaalla tavalla.
Hyvinkään reissun jälkeen kävin läpi muutaman sellaisen ”miksi aina minulle” -momentin. Möyrin itsesäälissä, kirosin huonoa tuuriani ja haistattelin universumille. Pohdin, että ”olisihan tämä nyt taas pitänyt arvata”. ”Tässähän olikin niin älyttömän kivaa muutama kuukausi, että pakkohan minut oli palauttaa maan pinnalle”. Se avarilla poskeen ilmiö taas. ”Näinhän se aina mun elämässä menee, että ikinä ei saa olla kaikki hyvin ja tasaisesti.” Ei saisi tuudittautua hyvään oloon, iloita kun elämä on mallillaan, saati sitten sanoa ääneen, että olen niin onnellinen nyt. Ei, koska sitten se universumi näpäyttää saman tien ja kaataa kauhakuormaajalla lastillisen niskaan. Ei jumankekka saa pitää ääntä onnestaan. Huonosti siinä käy, jos on kovin iloinen. Kohta se taivas kuitenkin putoaa niskaan, jos nyt on kaikki hyvin. Pitää olla varuillaan, hipi hiljaa ja sitten voi jostain jumalan armosta paistaa sinne risukasaankin.
Mutta sitten iski kapinahenki. En saatana elä elämääni niin, että pelkään nurkan takana lastinsa kanssa odottavaa kauhakuormaajaa. En helvetti soikoon ole hipi hiljaa, jos olen onnellinen. En jumalauta elä sillä ajatuksella, että eteeni tulevat vastoinkäymiset ovat joku minulle osoitettu näpäytys. Enkä perkele sentään enää ajattele, että olen maailman pahin epäonnen soturi. En en en! Kieltäydyn totaalisesti tuosta kaikesta negatiivisesta ja buhuu miksi aina mulle -asenteesta. Kieltäydyn murehtimasta ennakkoon, kieltäydyn stressaamasta asioista, joihin en voi vaikuttaa. Otan sen mitä annetaan ja se siitä. Ja jos se taivas putoaa niskaan, niin mietitään sitten taivas niskassa, miten rämmitään eteenpäin. Vastoin kaikkea opittua siinä piileekiin viisaus, että itketään vasta sitten, kun kakat on jo housuissa. Ei niihin kauhakuormaajan lasteihin voi kuitenkaan etukäteen varautua.
Ja loppujen lopuksi, ei ole mitään risukasaa. On vain se aurinko. Ja minähän niin hymyilen, kun se paistaa!
