Päivän oppi: Onnekas on se, jolla on ympärillä ystäviä. 

Päivä 2:

Väsymys/Uni: Nukuin, koko yön! Halleluja! Heräsin sohvalta hikilammikosta keskellä yötä, kun hengittäminen sattui ja katkenneet kylkiluut painoivat ikävästi. Lisää kipulääkettä, lisää unta. Tällä hetkellä en muuta tekisikään kuin nukkuisi. Kipulääkkeet ovat tosi tehokkaita, mutta ne väsyttävät ihan jumalattomasti. Siispä nukun. Unessa on nyt tosi hyvä olla.

Putoavat esineet/Avuttomuus: Mikä siinä on, että pudotan kaikki tavarat nyt, kun en saa nostettua mitään? Tai saan, mutta se vaatii melkoisia ponnistuksia. Väliaikaissijoituskohteeni lattiat ovat kohta kuin pellot kevätkylvöjen jäljiltä. 

Sukka irti/Näppärät varpaat: Olen kulkenut koko päivän toisen jalan varpaat nakuina, koska toinen sukka putosi (joo näköjään sukatkin nyt putoilee), enkä saa sitä takaisin. Tiedättekö muuten, että varpailla saa tarvittaessa vedettyä kännykän laturin irti seinästä, jos se ei kädellä onnistu. Jumankauta mä oon survivor!

Kipu/Helpotus: Siunatut kolmiolääkkeeni. Palvon ja rakastan teitä. Onni todellakin löytyy nyt nappulasta. 

Pelko/Kieltäminen: Tällä hetkellä päällimmäinen fiilis on pelko, jota sysään aktiivisesti sivuun. Huomenna käyn lääkärissä kontrollikuvissa ja saan saikkulapun. Pelkään, että sairasloma on pitkä. En halua ajatella asiaa, koska jokainen viikko pois pelistä on liikaa. 

Huoli/Hevoseni: Herkkispoikani huolestuttaa. Tiedän, että ystävät pitävät siitä parasta mahdollista huolta, mutta tietäen hevoseni mielenlaadun, se varmasti hermoilee uusista ihmisistä ympärillään. Tai sitten se taas yllättää ja ei ole moksiskaan. Ainakin se tulee rakastamaan minua seuraavat viikot, koska en pysty muuta tekemään kuin lahjomaan sitä herkuilla.

Toivo/Epätoivo: Elättelen toiveita, että toivun nopsaan. Ei katkenneet kylkiluut nyt ole niin iso juttu. Aina kuulee muiden tarinoita siitä, kuinka on ryskitty vaan menemään, vaikka pari luuta poikki olisi. Ei niillä kylkiluilla mitään tee. Ja kun niille ei kerran mitään voida tehdä, niin hommiin vaan. Mutta mitäs jos mä en olekaan sellainen sissi, joka kykenee tuohon? Mitä jos minulla meneekin toipumiseen pitkän aikaa? Kun ei olisi sitä aikaa. 

Kiitollisuus/Nolous: Joukko mahtavia kavereita tarjoutui auttamaan tallihommieni tekemisessä. En tiedä, miten ikinäkään korvaan kaiken saamani avun? Ristiriitainen olo, kun olen suorastaan liikuttunut ja mielissäni ihmisten hyväntahtoisuudesta ja silti nolottaa ihan vietävästi, että joudun vaivaamaan muita. 

Päivän oppi: Plaah

Lyhyt tapahtumakuvaus:  Putosin eilen leuanvetotangolta selkä edellä tuolin reunaan. Tuloksena 2 katkennutta kylkiluuta, ilmaa keuhkoissa ja reilun kuukauden saikku. 

Koska olen jo ensimmäisenä saikkupäivänä totaalisen kyllästynyt ja turhautunut, niin ajankuluksi kirjoitetaanpas pientä ”päiväkirjaa” tai pikemminkin fiiliskirjaa siitä, mitä liikkuu mielessä, kun himoliikkuja joutuu pakkolomalle. 

Päivä 1: 

Unettomuus: Yksi kappale vähintäänkin mielenkiintoisia öitä takana, nukkuminen seisaaltaan on ehkä aavistuksen haasteellista. Kipulääkkeiden voimalla nukuin onneksi kuitenkin hetken.

Avuttomuus: Kun isä pukee sukkia 35-vuotiaalle tyttärelleen kokee väkisten jonkin asteista häpeää. Ja sitten lopulta ei voi muuta kuin nauraa, vaikka ei naurata. Pätkääkään.

Kipu: Ilma keuhkoissa on paha. Katkenneet kylkiluut varmaan menisi, mutta ilma pahentaa asiaa. Olen lausunut täysin spontaaneja vittu -sanoja isäni kuullen tänään lukemattomia kertoja. Ja minä en koskaan kiroile isäni kuullen. Nyt ne vain tulevat suustani. 

Palkeet: Kontrolliröntgenissä keuhkoissa ei onneksi näy suurta määrää ilmaa, seuraava kontrolli torstaina.

Olen korvaamaton -efekti: Puhelu esimiehelle, jonka jälkeen alkaa harmittaa ihan vietävästi. En edes yritä esittää, että tuntisin jotain muuta. Siis suoraan sanottuna fiilis on se, että mä en halua jonkun räpeltävän ja sotkevan mun hommia. Kyllä vain – olen sitten näköjään mustasukkainen omista töistäni. Loistavaa, aikuismaista käytöstä. 

Marttyyri: Miksi aina mulle? Mitä mä teen väärin, että paskaa kaadetaan niskaan? Buhuu – koko maailma on Johannaa vastaan. 

Häpeä: Tallihommat – no eipä voisi kauheasti paskempi fiilis olla. Taas kaverit joutuu paikkailemaan, kun mulle sattuu ja tapahtuu. Tai siis kun mä kämmäilen. Semmonen fiilis, että häpeän omaa epäonneani. Että se on itseaiheutettua jotenkin. 

Pelko: Mitä jos muutun laiskaksi? Mitä, jos totun vain olemaan? Romahtaako kunto? Miten kylki kestää ratsastusta, tallihommia, crossfittia, juoksua? Eka ajatus maassa ilmat pihalla maatessani oli, että ”nyt en pääse crossfittiin”. Spontaani, eka ajatus. Miten mun päänuppi kestää sen, että kroppa ei saa liikkua. Ei se kestä. 

Stressi: Muutto, jonka olin ajatellut hoitaa mää itte -meiningillä. Nyt ei ole mitään mää itteä. 

Ranteet auki: Joo universumi voi mun puolesta haistaa pitkät vitut. Mä vihaan mun elämää! 

Avuttomuus part 2: En meinaa päästä sängystä ylös, en meinaa päästä vessanpöntölle istumaan, en pysty pesemään kasvojani pesualtaassa. Olen vankina paikassa, jossa olen pyrkinyt viettämään mahdollisimman vähän aikaa viime aikoina. En pääse mihinkään omin avuin. En vaikka kuinka tsemppaisin ja päättäisin. Fuck that willpower. Kipu pesee sen nyt 6-0. 

Lakkaa olemasta marttyyri -asenne: No kerää nyt ittesi. Paljon pahemminkin vois olla. Taas kuolee lapset kehitysmaissa ja silleen. Minimaalisia on Johannan ongelmat jälleen. Onneksi ei katkennut käsi tai jalka. Ole kiitollinen perkele! 

Helpotus: Hyvästit ituhippeilylle ja yrttitädin luonnonmukaisille lääkkeille. Meikä rouhii kolmiolääkettä kaksin käsin naamaan. Antakaa kaikki tänne!