Päivän oppi: Pääsääntöisesti elämisen pitäisi olla kivaa.

Olen törmännyt viime aikoina pariin henkilöön, joille liikuntaan ja treenaamiseen liittyy, no ilkeästi sanottuna, jotain hivenen pakkomielteistä. Heillä on mielestäni jossain määrin väärä lähtökohta liikunnalle. Tämä on saanut pohtimaan myös omia tarkoitusperiä ja motivaatiota liikunnan suhteen. Samalla se on saanut aikaan jokseenkin ahdistavaa fiilistä siitä, mitä kaikkea voi liikuntaan liittyä. Nämä mielestäni jollain tapaa pakkomielteiset henkilöt ovat olleet miehiä. On ollut yllättävää huomata, kuinka paljon miehilläkin liittyy liikunnan harrastamiseen ulkonäkökeskeisyyttä. Yleensähän tätä pidetään naisten ”vaivana”. Motivaatio liikuntaan saadaan siitä, että pystytään kasvattamaan lihasmassaa tai pystytään pudottamaan painoa, vaikka kyseessä olisi ihan normaalipainoinen henkilö. Motivaatio ei tulekkaan siitä, että pysyttäisiin hyvässä kunnossa ja terveenä. On surullista, miten liikunnasta on tullut jotain, mitä tehdään tavallaan muita eikä itseä varten. Kaikki motivaatio hommaan tulee siitä, että näytetään muiden silmissä paremmalta. No ei siinä mitään, onhan sekin yksi tapa motivoida itseään ja toki on aina positiivista, että liikkuu. Mutta kuinka pitkälle homma voi tällä tavalla kantaa?

Toinen mielestäni väärä motivaation lähde on se, että liikunta antaa luvan syödä. Että vasta sitten voi syödä hyvällä omalla tunnolla, kun on ensin treenannut hiki päässä ja hampaat irvessä. Sitten tuijotetaan sykemittaria ja saadaan hyvää fiiliistä ja täyttymystä sen näyttämistä kulutetuista kaloreista. Itse en kulutettujen kalorien laskemiseen usko. Ihan suoraan sanottuna dissaan jopa vähän sykemittareitakin. En tykkää liiallisesta tekniikan ja liikunnan yhdistämisestä enkä varsinkaan erilaisista mittareista. Ne tuovat väistämättä liikuntaan sellaisen kulman, että kyseessä on suorite, jota mitataan. Keskisyke, maksimisyke, kulutetut kalorit. Noiden mittarien tarjoamat tulokset eivat anna minulle mitään. Minulle riittää se, että tulee kunnolla hiki ja että hengästyn tai väsähdän huolella. En tarvitse mitään mittaria kertomaan kuinka tehokas treenini on, tiedän sen kyllä ihan ilmankin. Kulutettujen kalorien kyttäämisessä on itse asiassa mielestäni jotain melko lailla pimeää. Jos miettii, että juoksija kuluttaa maratonin aikana keskimäärin 2600-2800 kcal. Miettikääpä millainen urakka on juosta maraton? Minkälaista valmistautumista se vaatii ja miten kuluttavaa se on kropalle? Voisi hyvin kuvitella, että maratonin aikana kaloreita kuluisi ainakin triplat tuosta edellä mainitusta määrästä, kun suhteuttaa homman sen rankkuuteen. No miettikääpä kuinka helppoa on syödä tuo 2800 kcal? Yksi TV-Mix pussi (1157 kcal), 1 medium kotipizza (965 kcal), puoli litraa Pepsiä (226 kcal), puoli pussia (150g) perunalastuja (802 kcal). Perusviikonlopun mättöeväät ja paukutaan jo yli 3000 kcal. Eli siis pitäisikö aina käydä juoksemassa maraton, jotta saa oiketuksen lauantaimätöilleen? Näinhän se karkeasti ottaen menisi, jos lähtee tuohon kulutettujen kalorien kyttäämismalliin. Sen lisäksi, että kalorien laskeminen ei kiinnosta minua missään muodossa pätkääkään, en myöskään usko siihen, että mittarit edes antavat oikeaa tulosta. Kalorinmittaus onkin mielestäni eräänlaista itsepetosta. Tuloksiin luotetaan liian sokeasti, mikä taas ohjaa omaa käytöstä väärään suuntaan. Itse yritän ajatella asiaa niin, että syömäni ravinto tarjoaa polttoainetta liikuntaa varten, eikä niin, että liikunta polttaa syömääni ravintoa. No joo, tämä voi nyt ehkä kuulostaa jeesustelulta ja myönnettäköön myös se, että omakin treenaamiseni on joskus perustunut puhtaasti ulkonäöllisiin seikkoihin. Ja perustuuhan se vähän vieläkin, mutta tästä ajattelumallista on kova pyrkimys päästä tyystin eroon.

Oikeasti? Kuinka tyhmänä meitä pidetään? Tai kuinka tyhmänä pidämme itseämme? (Kuva www.polar.com) 

Tänä aamuna ajelin töihin klo 7.30 Crossfitin aamutreenien jälkeen. Tämän aamun treeni oli ihan tappo. Autolla ajaessani heräsin yhtäkkiä omaan loistavaan fiilikseeni. Olotila oli jotenkin vain kertakaikkisen mainio. Olin ylpeä itsestäni, koska kiipesin köyttä pitkin ja koska annoin aivan kaikkeni. Mutta ennen kaikkea olin hyvällä fiiliksellä, koska oli jälleen kerran niin älyttömän kivaa. Oikeasti hei, mitä muutakaan motivaation lähdettä sitä loppujen tarvitaan? Ja tämä pätee ihan kaikkeen elämässä. Pitää vain olla kivaa, pirun kivaa!!! Eiköhän lähdetä siitä, että pidetään kivaa? That’s it!