Pariin viimeiseen päivään on mahtunut muutama hypervoimaannuttava kokemus. Kaikki alkoi siitä, kun edellispäivänä uskaltauduin salilla paikkaan, jota kammoan kuin ruttoa. Nimittäin leuanvetotangolle. Normaalisti teen leukoja vain avustamassa masiinassa ja sielläkin ne ovat olleet yhtä myrkkyä. Nyt kuitenkin ajattelin, että kun kerran muut salilla kävijät ovat jo nähneet kaikki meikäläisen normaalista treenaamisesta poikkeavat sekuntikellon kanssa räpeltämiset ja pyörtymisen partaalla vedetyt russian step upit, niin eiköhän mun ylpeys jo kestä, jos menen räpiköimään leuanvetotangolle ja testaan, onko mulla toivoakaan saada ikinäkään edes sitä yhtä leukaa. Se on meinaan tavoite. Kaikki kovat vetää leukoja. Ja niin meinaan perkele vetää minäkin! Menen ympärilleni pälyillen tangolle ja valmistaudun jo henkisesti nielemään ylpeyteni. No jos tuntuu siltä, että ei lähde milliäkään, niin sitten esitän pokkana vaan roikkuvani tangolla…. Tangosta kiinni ja hampaat irveen. Vedän leuan! Irrotan kädet tangosta ja laskeudun maahan. Ulospäin hillitty Johanna, mutta sisällä totaalinen henkinen tuuletus. Veri kohisee päässä. Jos nyt en olisi ihmisten ilmoilla, niin vetäisin sellaiset sekokohtaukset ja ilmaveivit ettei tosikaan. Sitten iskee totaalinen hämmennys ja epäusko. ”Toi oli nyt joku vahinko”. ”Tein jotain väärin?” ”En varmaan vetänyt kunnollista.” ”Ei rimpula pysty vetämään leukaa”. Vedän henkeä, pakko yrittää uudelleen. Kokeilla oliko se vahinko. Menen tangolle ja tartun siitä uudestaan kiinni. Vedän leuan! Rimpula vetää leuan!!!! Mä vedin leuan, ihan oikeesti! Tulee ihan sanoinkuvaamaton fiilis. Tätä on totaalinen tyytyväisyyden tunne. Tulee ihan sellainen olo, että joku taputtaa päähän. Hyvä Johanna! Et sä ole huhkinut täällä turhaan. Susta on tullut vahvempi. Sillä hetkellä mä olen maailman vahvin nainen! Ihan hemmetin vahva. In your face! Ei kannata mulle tulla. Mä vedän kuule koska vaan yhden leuan. Repikää siitä! 

Tänään menin iltalenkille. Ulkona sataa lähes kaatamalla, mutta en mä ole sokerista. Nyt tekee vaan mieli juosta. Soitan riipiitillä Kaija Koon Kuka sen opettaa -biisiä ja juoksen. Joo kuin leimiä, mutta Kaija nyt vaan sattuu tekemään parhaat tsemppibiisit… Sade taukoaa ja juoksen kovempaa. Hengitän suun kautta ja kärpänen lentää suuhuni. Hetkeäkään miettimättä nielaisen kärpäsen ja jatkan matkaani. En siis koita yskiä tai syljeskellä kärpästä veke, vaan nielaisen sen epäröimättä. Loppumatkan kurkussa tuntuu klomppina oleva kärpäsenraato, mutta se ei haittaa matkantekoa pätkääkään. Painan Kaijat uudelleen soimaan ja mietin, että olen mä vaan aika plikka. Vedän leukaa ja nielen kärpäsiä. Siis mähän olen ihan voittamaton. Ja sitten mä tajuan, että niinhän mä olenkin. Ja se on aika hyvä oivallus se. Pitää juosta enemmän. 

”Mennä läpi pimeän pelkojen kaiken” (Kaija Koo)

Kuva http://simplesojourns.com