Tyhmästä päästä kärsii vastus lateralis ja prodea prodea

Syön normaalisti reilut määrät proteiinia. Laskemani mukaan vähintään 140 grammaa päivässä. Pyrin välttämään maitolähteistä saatavaa proteiinia, joten rahkat ja raejuustot kuuluvat harvoin ruokavaliooni. Pääasiallisena proteiininlähteinä on siis olleet kananmunat, liha, kana ja kala ja riisiproteiini. Tämän lisäksi toki pähkinöistä ja siemenistä saan jonkin verran prodea ja myös jostakin muista kasvikunnan tuotteista. Prode on voimaa. Sen avulla jaksaa ja pysyy kylläisenä pitkään. 

img_1384814756520490_1-hires.jpgNormi treenin-jälkeinen ateria. Kesäkurpitsaa, parsakaalia, salaattia, tomaattia, basilikaa(=rakastan), vesimeloonia ja kaiken alle haudattuna 200g jauhelihaa. Parsakaali, kesäkurpitsa ja jauheliha on muuten maustettu kanelilla. Toimii! 

Kuukausi sitten runsas proteiinimäärä alkoi kuitenkin jostakin syystä tökkiä. Kaipasin jotain kevyempää ja raikkaampaa ruokavaliooni. Lisäksi minulla on ollut vähän vaikeuksia hyväksyä sitä, että lukema vaa’assa nousee. Joo lihas painaa enemmän kuin läski, mutta jostain syystä se nyt ei vain tahdo upota otsalohkooni. Tuijotan vain lukemaa vaa’assa, vaikka vaatteet sujahtavat päälle kuten ennenkin. Hiiteen koko vaaka pitäisi heittää! Sillä on uskomattomia psykologisia vaikutuksia ja yksinomaan negatiivisia. Liha-aamiaiseni vaihtuikin yhtäkkiä erilaisiin viher-/marjasmoothieihin ja lounaatkin kevenivät lähes kokonaan salaattivoittoiseksi. Lihaa söin enää päivällisellä tai illallisella. Palkkarissa toki otin kiltisti proteiinijauheeni, mutta silti päivittäinen proteiinimääräni oli tipahtanut noin 70 grammaan eli puoleen aiemmasta. 

img_20140606_1143481.jpgViher-/marjasmoothieiden lumoissa. Mansikkaa, karpaloita, kurkkua, selleriä, nokkosta. Maistuu herkulliselta, mutta prodet tässä on aika nollissa.

Sitten alkoikin tökkiä salilla, pahiten takakyykyssä. Kyykkääminen ei ottanut sujuakseen ja tulokset alkoivat laskea. Välillä tuntui siltä, että en kykene kyykkäämään enää edes pelkkä tanko niskassa. Ärsytti ja turhautti. Minulla on takana vielä melkoisen vähän punttitreeniä, mutta se on ollut lähes koko ajan nousujohteista. Sitkeällä treenillä olen pikkuhiljaa saanut tuloksia. Tämä oli ensimmäinen kerta, kun alkoi tapahtumaan laskusuhdannetta. Toki punttitreenaus on varmasti aina ylä- ja alamäkien vaihtelua, mutta nyt tuntui jotenkin erityisen toivottomalta. Voimat olivat kadoksissa. Ensin ajattelin homman olevan kiinni päänupista. ”Mulla on nyt vaan joku kyykkykauhu”. Päätin, että ei tämä homma nyt ainakaan uskalluksesta ja tahdosta saa olla kiinni. Menin päättäväisenä salille ja latasin tankoon reippaasti painoa. Sitten ass to the grass. Siinä kohtaa, kun arse meinasi jäädä sinne ruohikkoon oli pakko myöntää, että nyt on rauta ottamassa erävoittoa Johannasta. Ei kun huilille nieleskelemään ylpeyttä ja reilusti vähemmän painoa tankoon seuraavaan sarjaan. Ei hymyilyttänyt. 

Kotiin potemaan kyykkytuskaa ja pähkäilemään, mikä nyt on kropassa pielessä? Palautumisessa mättää jokin. Onnekseni ympärilläni on viisaampia, joiden ansiosta ei tarvitse pähkäillä pitkään. Mites lihashuolto, lepo ja ravinto? No niinpä hei! Tässä kohtaa syttyy lamppu. Ne proteiinit! Älyän, kuinka vähiin olen ne pudottanut. Kelaan taaksepäin ja ajoitan kyykkytuskan alkamisen aika lailla niille main, kun ryhdyin vähentämään proteiinimäärää. Miten nyt olen onnistunut sivuuttamaan tämän? Riittävä proteiinin saanti on keskeisessä osassa palautumisen kannalta. Eikä lihasta voi rakentaa, jos treenin jälkeistä katabolista tilaa ei saada käännettyä anaboliseksi. Tiedossa olevia juttuja juu. Melkoisen turhaa tuskailla lehmänhännän lailla laskevia kyykkytuloksia, jos itse sössii ja laiminlyö yhden tärkeimmistä. Ravintoa tarvitsee treenattava kroppa! 

img_1387629840314451_1-hires1_1-hires.jpgTällä hetkellä testissä uusi riisiprode.

Niin ja se lihashuolto! Sitä myönnän laiminlyöväni säännöllisesti. Olen maailman laiskin venyttelijä. Marssin kauppaan ostamaan putkirullan. Ekalla rullauskerralla meinaa laatta lentää. Vastus lateralis (=ulompi reisilihas) – ai saatana! Näköjään tuo lihashuoltoasia on hyvin helppo sivuuttaa siihen asti, kunnes tulee ongelmia. Loistava harrastaa jälkiviisautta tässä vaiheessa, kun lihakset ovat niin jumissa, että näkyy tähtiä rullatessa. Olisi ehkä ollut hivenen järkevämpää suorittaa lihashuolto tunnollisesti, kuin korjailla tilannetta nyt jälkikäteen. No ei auta. Tyhmästä päästä kärsii näköjään vastus lateralis. Rullaillaanpa sitten hampaat irvessä ja venytellään jatkossa kiltisti. Taas opitaan kantapään kautta….

Proteiinia päätän myös lisätä ruokavalioon reippaasti taas. Pitää vain keksiä tapoja saada prodet alas. Ekana väsään proteiinipatukoita. Sotkemalla rouhittuja cashew-pähkinöitä ja manteleita, chia-siemeniä, kuivattuja taateleita ja viikunoita, raakakaakaojauhetta sekä riisiproteiinijauhetta, saan aikaan melko kivan makuisia patukoita. Proteiinia yhdessä patukassa on noin 20 grammaa eli ihan hyvä välipalapatukka protskutäydennykseen. 

img_13811679128059411_1-hires.jpgPatukkatehdas

Seuraavaksi pähkin smoothieitani. Olen kovin tykästynyt viher-/marjajuomiini, joten aikomus on litkiä niitä jatkossakin. Ja miksen litkisikin. Niiden joukossa saa niin kätevästi kaikenmoista superia. Siispä lisään joukkoon riisiproteiinia ja taas on yksi prodepitoinen ateria keksittynä. Jotenkin on tullut aiemmin kangistuttua ajatukseen, että proteiinijauhetta voi syödä ainoastaan palautusjuoman kanssa. Mutta miksei sitä voisi syödä muutenkin? Sitä paitsi on ihan hyvä ottaa proteiinia välillä myös kasvikunnan lähteistä. 

img_13880399618563211_2-hires.jpgProdesmoothie – kurkkua, vesimeloonia, selleriä, vadelmaa, lucumaa, nokkosta, camu camua, vaniljaa ja riisiproteiinia. 

No entäs sitten ne iänikuiset kananmunat? Kananmuna kun on loistavan aminohappokoostumuksensa takia ihan verraton proteiinin lähde. Miten kananmunista saisi loihdittua jotain muutakin kuin keitettyjä tai paistettuja munia? Löysin taannoin ihanasta Karkkipäivä-blogista kookospuuron ohjeen, joka on mielestä aivan mainio (http://karkkipaiva.indiedays.com/2013/09/15/viimeisin-aamiaisvillitykseni-kookospuuro/). Tarkemman ohjeen voi tsekata tuolta, mutta lyhykäisyydessään tarvitset 2 kanamunaa (luomuja tietty), ruokalusikallisen kookosjauhoja ja desin jotain maitomaista nestettä. Itse olen käyttänyt kookosmaitoa ja itse tekemääni cashew-maitoa. Ainekset kattilaan ja sekoitetaan koko ajan, kunnes syntyy puuro. Päälle kanelia, banaania, mustikkaa, manteleita, mansikoita, granaattiomenaa, mitä vain mieli tekeekin. Loistava vähähiilarinen ja prodepitoinen aamupuuron korvike. 

img_1384411556926343_1-hires1.jpg

img_1025477897789193_1-hires.jpgKookospuuroa kahdella tapaa. Ensimmäinen tehtynä cashew-maitoon, päällä mustikoita ja mantelilastuja. Toinen tehtynä kookosmaitoon, päällä banaania, kanelia ja granaattiomenaa.

Päivittäinen proteiinimäärä on siis taas kasvatettu takaisin 120g-140g tietämille ja lihashuolto suoritetaan kuuliaisesti. Katsotaan nyt sitten, miten ämmän käy. Eilen ainakin rämmiskelin edelleen saman kyykkytuskan syövereissä, mutta niinpä se taitaa mennä, että kerran rikottua ei rakenneta ihan hetkessä uudelleen. Olisikin paljon fiksumpaa tehdä kaikki kerralla oikein. Mutta minkäs teet, kun tyyli on ensin hakata päätä seinään ja vasta sitten älytä muuttaa hommaa, kun päänuppi on niin kipeä, että seinäänhakkaaminen muuttuu mahdottomaksi 🙂 No alamäkiä toki punttitreenaajalle tulee ja tästäkin kyykkysuosta rämmitään ohi vain tekemällä lujasti töitä eli kyykkäämällä lisää. Pitää vain muistaa huolehtia kehostaan niin, että se saa parhaat mahdolliset edellytykset treenaamiseen. Ehkä jo muistan? Tai ainakin pirun kipeät vastus lateralikset muistuttavat. Kantapääopiston oppi on hyvin konkreettista 🙂 

Tässä vielä esimerkkinä, mistä sen 140g prodea päivässä otan:

Aamupala: kookospuuro yht. 15g proteiinia

Lounas: viher-/marjasmoothie (riisiproteiinijauheella) ja kylmäsavulohisalaatti yht. 33g proteiinia

Välipala: itse tehty proteiinipatukka yht. 20g proteiinia

Palautusjuoma: yht. 28g proteiinia

Treenin jälkeen päivällinen: 200g jauhelihaa, 200g parsakaalia ja kasviksia yht. 44g proteiinia

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Hyvinvointi Liikunta

Ugly days are here

(Jälkikirjoitus alkuun – olen kirjoittanut tätä postausta noin kuukauden ajan. Tämä siitä syystä, että ugly dayhin liittyviä fiiliksiä on jotenkin tosi vaikea pukea sanoiksi. Nyt onneksi meikäläisen ugly dayt on tältä erää ohi.)

Kysyin jokunen aika sitten eräältä ihanaiselta ystävältäni (joka sattuu olemaan myös äärettömän kaunis nainen), että onko hänellä ikinä ugly day:tä? Ugly day on päivä, jolloin oma peilikuva ei miellytä, vaikka tekisi mitä. Ugly day:nä oma pärstä alittaa naamarajan. Bad hair day kertaa kymmenen. Ugly day on sukua vaatekriisille. Tiedättehän tilanteen, kun ei kertakaikkiaan ole mitään päällepantavaa, vaikka vaatekaapit tursuilevat kuteita. Ugly day on oman habituksen vatekriisi. Itsetunnon romahdus ilman mitään syytä. Se on joku sellainen kaikkivoipa itsetunnon puutostila, jolloin tuntee olonsa kertakaikkisen paskaksi. Yllätyksekseni ystäväni ymmärsi heti, mistä puhun. Olin nimittäin ihan varma, että hänellä ei ugly daysejä voisi olla. Kuitenkin kuulemma on. Ehkä pienoinen helpotus.  

Onneksi ugly day on päivä, joka tulee ja menee. Yleensä. Nimittäin minusta tuntuu, että meikäläisen ugly day on kestänyt nyt jo pari viikkoa. En tiedä olenko katsellut liikaa Instagramin fitness motivation kuvia, joissa naisten rasvaprosentti on jotain kahdentoista luokkaa, peput kuin pingispallot ja habat ja sixpackit piukeita kuin verisuoni meikäläisen päässä migreenikohtauksen aikana. Jotain on kuitenkin tapahtunut, sillä olen viimeaikoina möyrinyt jonkinmoisen kroppakriisin syövereissä. Omassa kropassa ei tällä hetkellä miellytä oikeastaan mikään. Kaikki on joko liian suurta tai liian pientä, liian löysää tai liian luirua. Tällä hetkellä on aivan sama, mitä joku muu minulle sanoo. Kaikki positiiviset kommentit valuvat ohi korvien. Olo on vähintäänkin ärtynyt. Hei kamoon – en mä voi tämmösiä kelailla! Mä bloggaan hyvinvoinnista ja paasaan siitä, miten pitää rakastaa itseään ensimmäisenä. Ei mulle käy päinsä tämmönen itsensä dissaaminen ja ulkonäkökeskeinen angsti. Luulin jo ohittaneeni ne elämänvaiheet, jolloin poetaan ulkonäkökomplekseja. Piti olla onnellinen olla minä ja arvostaa itseään sellaisena, kun on. Ja näin olikin. Olin jo aikalailla tyytyväinen omassa itsessäni. Ajattelin, että tämä on sitä aikuista naiseutta, kun vihdoin viihtyy omissa nahoissaan. Ugly dayt olivat vain satunnaisia, nopeasti ohimeneviä mörköjä.

En oikeastaan osaa sanoa, mikä nyt loppujen lopuksi laukaisi tämän venähtäneen ugly dayn. Ehkäpä minulle on tullut liian epärealistisia ajatuksia siitä, miten kroppani pitäisi muuttua nyt, kun treenaan aktiivisesti. Heti kaikki tänne nyt eli puolen vuoden salitreenin jälkeen kroppa pitäisi olla jo kuin fitness-kisaajalla. Eihän tuossa ole mitään järkeä, koska en treenaa, kuten fitness-kisaaja, enkä ole siihen pyrkinytkään. Pyrkimys on ollut saada voimaa, kasvattaa lihaskuntoa ja ennen kaikkea ylläpitää terveyttä. Siis TERVEYTTÄ!!! Ulkonäkö jää aika toissijaiseksi seikaksi siinä kohtaa, jos menettää terveytensä. Minun, jos kenen pitäisi tämä muistaa. Mistä tuollaiset epärealistiset, itsetunnon syövät odotukset oikein kumpuavat? Ja miksi itselleen pitää olla niin pirun ankara? Useinhan me olemme itse itsemme pahimpia arvostelijoita. Toisaalta on ihan järkeen käypää, että asetamme itsellemme välillä täysin epärealistisia tavoitteita. Varsinkin, kun joka tuutista tungetaan you’re only 30 days away from the picture perfect butt tai get a six-pack in four weeks -tyylisiä juttuja. Odotamme helposti liikaa tuloksia liian nopeasti. Se nyt vain on valitettava fakta, että löllöpepusta ei tehdä piukeaa 30 päivässä ja pömppövatsa ei muutu six-packiksi neljässä viikossa. Elämä on valintoja. Joko hyväksyy löllöpepun tai sitten hyväksyy tosiasian, että sen piukean pepun eteen pitää tehdä hemmetisti töitä. Mielestäni kumpikin vaihtoehto on yhtä hyvä siinä tapauksessa, jos viihtyy omassa pepussaan. Itse kuitenkin haluaisin kääntää ajattelumalleja (omaani mukaan lukien) siihen suuntaan, että se piukea peppu on vain pontentiaalinen sivutuote, joka saavutetaan, kun pyritään ylläpitämään omaa hyvinvointia ja terveyttä. Toki hyvin positiivinen sivutuote, mutta sivutuote kuitenkin. 

ac4c40b710c40a41808b793a3d9fe9d9.jpgOnko ugly days loppujen lopuksi mikään ihme?

Möyriessäni oman kroppakriisini syövereissä aloin väkistenkin pohdiskelemaan sitä, miten ulkonäkökeskeisessä maailmassa tällä hetkellä elämme. Millaista on elää teini-ikää tässä maailmassa, kun jo muutenkin nuori käy läpi melkoista mielialojen myllerrystä. Miten pysyä selväpäisenä, kun kaikki ympärillä oleva ohjaa siihen suuntaan, että vain fitillä kropalla voi olla onnellinen. Missä kohtaa siitä, että rasvaprosentti on minimissä tuli yhtäkuin hyvinvointi? Miksi kauniin vartalon mallista on tullut niin kovin suppea? Miksi syömme tietyllä tavalla, jotta näyttäisimme tietynlaiselta? Miksi emme syö niin, että voimme hyvin, eikä niin että näytämme hyvältä? Miksi normaalivartaloiset naiset kärvistelevät, diettaavat, laskevat kaloreita ja kokevat huonoa omaatuntoa ihan kaikesta, mikä liittyy syömiseen? Missä vaiheessa ruoka muuttui ravinnosta elämän hallinnan välineeksi? Kysymyksiä, joihin minulla ei oikeastaan ole vastauksia. Se on kuitenkin varmaa, että ympäröivä maailma asettaa koko ajan enemmän paineita ulkonäön suhteen. Itse kunnioitan fittness-kisaajien sisukkuutta ja arvostan lajia siinä, missä mitä tahansa urheilua. Olen kuitenkin sitä mieltä, että moni nuori ottaa nykyisin liikaa vartalon mallia fitness-maailmasta. Vähän sama kuin normi lenkkeilijä pyrkisi yhtäkkiä saavuttamaan Suomen ennätysajan. Fitness-kisaajat ovat urheilijoita, joiden lajina on hioa kroppaansa kilpailusuoritusta varten tietynlaiseen kuosiin. Se kilpailusuorituksen vartalonmalli on meille muille epärealistinen ja niin sen pitääkin olla. Jossakin vaiheessa tämä on vain päässyt unohtumaan ja sitten on alettu menemään metsään. Kun tähän päälle vielä lisätään naistenlehtien peppu piukaksi 30 päivässä -jutut, niin epärealististen odotusten maksimointi on saavutettu. En kuitenkaan halua osoittaa sormella fittness-urheilua nuorten itsetunnon musertajana. Ongelma on jossain paljon syvemmällä. En myöskään ole kovin luottavaisin mielin sen suhteen, että asiaan olisi tulossa mitään muutosta. Itse asiassa olen aika lailla varma siitä, että olemme menossa vain pahempaan suuntaan. 

a746297fb0596c63275f0d5006d8ec16.jpg

8863d2372c4245164eae31d7cf9a7d96.jpg

4ffe2f4f08a881aaedd7ba6fcc7f4ead.jpgNäyttää hyvältä, sitä ei käy kieltäminen, mutta miten säilyttää hyvä itsetunto, kun meidät ympäröidään tällaisella? 

Olen jotenkin nyt oppinut ymmärtämään, että itsetunto on tavallaan tahtoasia. Pitää itse päättää, että minä olen kaunis. Loppujen lopuksi on ihan sama, kuinka vähän vaaka näyttää, kuinka timmi on kroppa tai kuinka makeet on kledjut. Jos ei viihdy itsenään, niin ei tunne itseään upeaksi, vaikka olisi kuinka kaunis fyysisesti. Tarkemmin kun ajattelee, niin hyvällä itsetunnolla ei ole mitään tekemistä ulkonäön kanssa. Itsetunto on oman itsensä arvostamista ja se on paljon enemmän henkistä kuin fyysistä. Ugly dayt ovat tästä hyvä todiste. Se että näkee itsessään paljon positiivista on todella tärkeää. Itserakkaudessa ei ole oikeasti mitään negatiivista, ei piiruakaan. Pitää rakastaa itseään, jotta voi rakastaa muita. Niin se vain menee ja niin sen pitääkin mennä. Niinpä kehotan siis jälleen kerran jokaista rakastamaan itseään ensin. Kehotan myös itseäni. Ehkäpä siis seuraavan ugly dayn saapuessa muistan kuinka naurettavaa se on. Tai todennäköisesti en muista, mutta rakastanpa ainakin sitten siinä välissä itseäni kovasti. I♡Johanna

 

 

 

 

 

 

 

Hyvinvointi Mieli