Post ultra depression
Päivän oppi: Tänään on ihan paras päivä!
Ymmärrän nyt, miksi maraton- tai ultrajuoksuihin jää niin helposti koukkuun. Vaikka olen ollut vasta kahdessa kisassa, niin silti huomaan minulle jo muodostuneen jonkinmoisen juoksun jälkeisen fiiliskaavan.
Se menee näin:
Kisan aikana ja heti sen jälkeen voi käväistä mielessä ”ei koskaan enää” -fiiliksiä. Ne saattaa jopa sanoa ääneen. Esim. Karhunkierroksella ajattelin juoksun aikana useaan otteeseen, että tämä oli nyt tässä ja kaikenmoiset haaveet ultrajuoksusta voin haudata saman tien. Pallaksen jälkeen taasen sanoin heti, että Vaarojen maraton saa kyllä nyt jäädä. Liikaa rasitusta aloittelijan kropalle puolessa vuodessa.
Seuraavana päivänä saattaa vielä harmitella jotain asioita juoksusta. Karhunkierroksen jälkeen harmittelin sitä, että en piiskannut itseäni juoksemaan enemmän ja Pallaksen jälkeen harmittelin sitä, että en pakottanut itseäni juoksemaan koko lopun tiepätkää.
Melko nopeasti aika alkaa kuitenkin kultaamaan muistoja ja kaikki matkan varrella olleet vaikeudet pyyhkiytyvät hiljalleen mielestä pois tai jopa muuttuvat kunnian hetkiksi, joita alkaa muistella ylpeydellä. Kisan aikana koettu tuska ja kipu unohtuu ja hetken kuluttua muistaa ainoastaan sen hetkessä elämisen tunteen, jonka juoksun aikana on kokenut. Kaksi päivää Pallaksen kisan jälkeen aloin puhumaan jo muodossa ”jos juoksen Vaaroilla”. Muutaman päivän kuluttua puhuin muodossa ”sitten Vaaroilla”.
Viimeistään viiden päivän kuluttua kisasta iskee voittajafiilis. Kaikki juoksun aikana koettu tuntuu mahtavalta ja tekisi vain mieli syleillä maailmaa ja kertoa, mitä upeaa on päässyt kokemaan. Tuntee olevansa onnekas ja etuoikeutettu. Tuntee olevansa osa jotain suurempaa. Huomaa fiilistelevänsä mennyttä lukemalla muiden blogipostauksia kisasta, katsomalla kisavideoita netistä ja hakemalla keinolla millä tahansa sitä kisapäivän fiilistä takaisin.
Sitten tulee tyhjyys. Alkaa kaipaamaan takaisin. Tuntuu kuin missään muualla ei voisi olla yhtä paljon elossa. Tuntuu kuin olisi jättänyt osan sielustaan poluille ja sitä on lähdettävä etsimään sieltä uudelleen.
Tämä on vakava tila. Diagnosoin sen ultrajuoksun jälkeiseksi masennukseksi. Tila johtaa vääjäämättä uusiin tyhmiin päähänpistoihin. Sekopääjuoksija sanoo tunnistavansa oireet. Ne eivät hänen kokemuksensa mukaan johda kuin yhteen suuntaan. Sanomattakin on kai selvää, että Vaarojen Maratonilla juostaan taas. Olen menetetty tapaus.
Kuva: Juha Saastamoinen ONEVISION