Ugly days are here
(Jälkikirjoitus alkuun – olen kirjoittanut tätä postausta noin kuukauden ajan. Tämä siitä syystä, että ugly dayhin liittyviä fiiliksiä on jotenkin tosi vaikea pukea sanoiksi. Nyt onneksi meikäläisen ugly dayt on tältä erää ohi.)
Kysyin jokunen aika sitten eräältä ihanaiselta ystävältäni (joka sattuu olemaan myös äärettömän kaunis nainen), että onko hänellä ikinä ugly day:tä? Ugly day on päivä, jolloin oma peilikuva ei miellytä, vaikka tekisi mitä. Ugly day:nä oma pärstä alittaa naamarajan. Bad hair day kertaa kymmenen. Ugly day on sukua vaatekriisille. Tiedättehän tilanteen, kun ei kertakaikkiaan ole mitään päällepantavaa, vaikka vaatekaapit tursuilevat kuteita. Ugly day on oman habituksen vatekriisi. Itsetunnon romahdus ilman mitään syytä. Se on joku sellainen kaikkivoipa itsetunnon puutostila, jolloin tuntee olonsa kertakaikkisen paskaksi. Yllätyksekseni ystäväni ymmärsi heti, mistä puhun. Olin nimittäin ihan varma, että hänellä ei ugly daysejä voisi olla. Kuitenkin kuulemma on. Ehkä pienoinen helpotus.
Onneksi ugly day on päivä, joka tulee ja menee. Yleensä. Nimittäin minusta tuntuu, että meikäläisen ugly day on kestänyt nyt jo pari viikkoa. En tiedä olenko katsellut liikaa Instagramin fitness motivation kuvia, joissa naisten rasvaprosentti on jotain kahdentoista luokkaa, peput kuin pingispallot ja habat ja sixpackit piukeita kuin verisuoni meikäläisen päässä migreenikohtauksen aikana. Jotain on kuitenkin tapahtunut, sillä olen viimeaikoina möyrinyt jonkinmoisen kroppakriisin syövereissä. Omassa kropassa ei tällä hetkellä miellytä oikeastaan mikään. Kaikki on joko liian suurta tai liian pientä, liian löysää tai liian luirua. Tällä hetkellä on aivan sama, mitä joku muu minulle sanoo. Kaikki positiiviset kommentit valuvat ohi korvien. Olo on vähintäänkin ärtynyt. Hei kamoon – en mä voi tämmösiä kelailla! Mä bloggaan hyvinvoinnista ja paasaan siitä, miten pitää rakastaa itseään ensimmäisenä. Ei mulle käy päinsä tämmönen itsensä dissaaminen ja ulkonäkökeskeinen angsti. Luulin jo ohittaneeni ne elämänvaiheet, jolloin poetaan ulkonäkökomplekseja. Piti olla onnellinen olla minä ja arvostaa itseään sellaisena, kun on. Ja näin olikin. Olin jo aikalailla tyytyväinen omassa itsessäni. Ajattelin, että tämä on sitä aikuista naiseutta, kun vihdoin viihtyy omissa nahoissaan. Ugly dayt olivat vain satunnaisia, nopeasti ohimeneviä mörköjä.
En oikeastaan osaa sanoa, mikä nyt loppujen lopuksi laukaisi tämän venähtäneen ugly dayn. Ehkäpä minulle on tullut liian epärealistisia ajatuksia siitä, miten kroppani pitäisi muuttua nyt, kun treenaan aktiivisesti. Heti kaikki tänne nyt eli puolen vuoden salitreenin jälkeen kroppa pitäisi olla jo kuin fitness-kisaajalla. Eihän tuossa ole mitään järkeä, koska en treenaa, kuten fitness-kisaaja, enkä ole siihen pyrkinytkään. Pyrkimys on ollut saada voimaa, kasvattaa lihaskuntoa ja ennen kaikkea ylläpitää terveyttä. Siis TERVEYTTÄ!!! Ulkonäkö jää aika toissijaiseksi seikaksi siinä kohtaa, jos menettää terveytensä. Minun, jos kenen pitäisi tämä muistaa. Mistä tuollaiset epärealistiset, itsetunnon syövät odotukset oikein kumpuavat? Ja miksi itselleen pitää olla niin pirun ankara? Useinhan me olemme itse itsemme pahimpia arvostelijoita. Toisaalta on ihan järkeen käypää, että asetamme itsellemme välillä täysin epärealistisia tavoitteita. Varsinkin, kun joka tuutista tungetaan you’re only 30 days away from the picture perfect butt tai get a six-pack in four weeks -tyylisiä juttuja. Odotamme helposti liikaa tuloksia liian nopeasti. Se nyt vain on valitettava fakta, että löllöpepusta ei tehdä piukeaa 30 päivässä ja pömppövatsa ei muutu six-packiksi neljässä viikossa. Elämä on valintoja. Joko hyväksyy löllöpepun tai sitten hyväksyy tosiasian, että sen piukean pepun eteen pitää tehdä hemmetisti töitä. Mielestäni kumpikin vaihtoehto on yhtä hyvä siinä tapauksessa, jos viihtyy omassa pepussaan. Itse kuitenkin haluaisin kääntää ajattelumalleja (omaani mukaan lukien) siihen suuntaan, että se piukea peppu on vain pontentiaalinen sivutuote, joka saavutetaan, kun pyritään ylläpitämään omaa hyvinvointia ja terveyttä. Toki hyvin positiivinen sivutuote, mutta sivutuote kuitenkin.
Onko ugly days loppujen lopuksi mikään ihme?
Möyriessäni oman kroppakriisini syövereissä aloin väkistenkin pohdiskelemaan sitä, miten ulkonäkökeskeisessä maailmassa tällä hetkellä elämme. Millaista on elää teini-ikää tässä maailmassa, kun jo muutenkin nuori käy läpi melkoista mielialojen myllerrystä. Miten pysyä selväpäisenä, kun kaikki ympärillä oleva ohjaa siihen suuntaan, että vain fitillä kropalla voi olla onnellinen. Missä kohtaa siitä, että rasvaprosentti on minimissä tuli yhtäkuin hyvinvointi? Miksi kauniin vartalon mallista on tullut niin kovin suppea? Miksi syömme tietyllä tavalla, jotta näyttäisimme tietynlaiselta? Miksi emme syö niin, että voimme hyvin, eikä niin että näytämme hyvältä? Miksi normaalivartaloiset naiset kärvistelevät, diettaavat, laskevat kaloreita ja kokevat huonoa omaatuntoa ihan kaikesta, mikä liittyy syömiseen? Missä vaiheessa ruoka muuttui ravinnosta elämän hallinnan välineeksi? Kysymyksiä, joihin minulla ei oikeastaan ole vastauksia. Se on kuitenkin varmaa, että ympäröivä maailma asettaa koko ajan enemmän paineita ulkonäön suhteen. Itse kunnioitan fittness-kisaajien sisukkuutta ja arvostan lajia siinä, missä mitä tahansa urheilua. Olen kuitenkin sitä mieltä, että moni nuori ottaa nykyisin liikaa vartalon mallia fitness-maailmasta. Vähän sama kuin normi lenkkeilijä pyrkisi yhtäkkiä saavuttamaan Suomen ennätysajan. Fitness-kisaajat ovat urheilijoita, joiden lajina on hioa kroppaansa kilpailusuoritusta varten tietynlaiseen kuosiin. Se kilpailusuorituksen vartalonmalli on meille muille epärealistinen ja niin sen pitääkin olla. Jossakin vaiheessa tämä on vain päässyt unohtumaan ja sitten on alettu menemään metsään. Kun tähän päälle vielä lisätään naistenlehtien peppu piukaksi 30 päivässä -jutut, niin epärealististen odotusten maksimointi on saavutettu. En kuitenkaan halua osoittaa sormella fittness-urheilua nuorten itsetunnon musertajana. Ongelma on jossain paljon syvemmällä. En myöskään ole kovin luottavaisin mielin sen suhteen, että asiaan olisi tulossa mitään muutosta. Itse asiassa olen aika lailla varma siitä, että olemme menossa vain pahempaan suuntaan.
Näyttää hyvältä, sitä ei käy kieltäminen, mutta miten säilyttää hyvä itsetunto, kun meidät ympäröidään tällaisella?
Olen jotenkin nyt oppinut ymmärtämään, että itsetunto on tavallaan tahtoasia. Pitää itse päättää, että minä olen kaunis. Loppujen lopuksi on ihan sama, kuinka vähän vaaka näyttää, kuinka timmi on kroppa tai kuinka makeet on kledjut. Jos ei viihdy itsenään, niin ei tunne itseään upeaksi, vaikka olisi kuinka kaunis fyysisesti. Tarkemmin kun ajattelee, niin hyvällä itsetunnolla ei ole mitään tekemistä ulkonäön kanssa. Itsetunto on oman itsensä arvostamista ja se on paljon enemmän henkistä kuin fyysistä. Ugly dayt ovat tästä hyvä todiste. Se että näkee itsessään paljon positiivista on todella tärkeää. Itserakkaudessa ei ole oikeasti mitään negatiivista, ei piiruakaan. Pitää rakastaa itseään, jotta voi rakastaa muita. Niin se vain menee ja niin sen pitääkin mennä. Niinpä kehotan siis jälleen kerran jokaista rakastamaan itseään ensin. Kehotan myös itseäni. Ehkäpä siis seuraavan ugly dayn saapuessa muistan kuinka naurettavaa se on. Tai todennäköisesti en muista, mutta rakastanpa ainakin sitten siinä välissä itseäni kovasti. I♡Johanna