Väliäkö hällä?
Päivän oppi: Valitettavasti pessimistikin pettyy. Optimismi on huomattavasti hauskempaa ja helpompaa.
Olen aina ollut se kiltti tyttö. Tyttö, joka hymyilee nätisti, ei halua loukata ketään ja on mielummin samaa mieltä kaikkien kanssa, kuin väittää vastaan. Tunnollinen tyttö. Tyttö, joka varautuu kaikkeen, on ajoissa paikalla, ottaa selvää etukäteen, huolehtii ja murehtii, pelaa kaiken varman päälle, pysyy mukavuusalueella. Tylsä tyttö.
Jotain on kuitenkin tapahtunut. Pari päivää sitten heräsin siihen tosiseikkaan, että minusta on tullut ihan mahdottoman hälläväliä. Toimin täysin vastoin perusluonnettani. Unohtelen asioita, olen jatkuvasti myöhässä, kuittaan kaikenlaiset hölmöilyt naurulla, en välitä pätkän vertaa, mitä minusta ajatellaan, reagoin dramaatisesti ja tunteella, enkä häpeä reaktioitani. Teen päätöksiä puhtaasti vaiston varassa, en järkeile tai pohdi. Juhlin ihan liikaa, nukun ihan liian vähän. Teen asioita hetken mielijohteesta, enkä juuri kadu. Enkä oikeastaan välitä paskan vertaa. Tuo olisi kai hyvä tiivistys kaikesta. Tytöstä, joka on välittänyt ennen ihan kaikesta, on tullut tyttö, joka ei välitä paskan vertaa.
Ehkä tämä on joku vastareaktio? Jos välittää liian kauan ihan kaikesta, niin tuleeko kiintiö jossakin vaiheessa täyteen? Alkaa hylkiä välittämistä. Tai sitten se on tapa suojella itseään? Tapa kylmettää liian herkkää mieltä. No joo – paskan vertaa on vahvasti sanottu tiedän. Välitän toki läheisistäni ja ympärillä olevista ystävistä. Ja välitän itsestäni. Olen elämäntilanteessa, jossa voin joutua pakon edessä tilanteeseen, jossa on järjestettävä niinsanotusti koko paletti uusiksi. Se toki mietityttää ja pelottaakin. Mutta tällä hetkellä en koe olevani tilivelvollinen kuin itselleni. Ennen olen ollut omasta mielestäni niin hemmetin tilivelvollinen ihan kaikille. Ihan turhaan.
Tämä hälläväliä -asenne korostuu nyt myös näissä blogiteksteissäni. Mietin, miten tämä kääntyi näin, että kirjoitan koko ajan jotain tavattoman henkilökohtaista? Ennen olisi jäänyt kirjoittamatta, koska olisin miettinyt, mitä minusta ajatellaan. Nyt en kuitenkaan välitä siitäkään pätkääkään. Kirjoitan, mitä mielessä liikkuu ja koska on tarve kirjoittaa. Ehkä tämä on tapa avata itsestään jotain, mitä puhumalla ei pysty avaamaan. En tiedä, enkä koe loppujen lopuksi tarvetta selittää. Kirjoitan, koska nautin siitä. Siinä se.
Toisaalta elän tällä hetkellä enemmän hetkessä kuin koskaan ennen, mikä nyt ei voi kai olla kuin hyvä asia? Huomaan olevani avoin. Teen paljon extempore-päätöksiä ja menen fiilispohjalta. Teen sitä, mikä tuntuu hyvältä ja mistä saan hyvää oloa ja mieltä. Tiistaina tuli juostua puolimaraton itsekseen lähes tyhjässä Porin metsässä. Ihan vain, koska teki mieli juosta ja testata, miten tuollainen pidempi matka luonnistuu tällä hetkellä. Ei ehkä ihan niitä parhaita ideoita salillä tehdyn jalkapäivän jälkeen, mutta tulipahan juostua. Helppoa menoa, kunnes tuli viimeiset kolme kilometria. Siinä kohtaa jalat luovuttivat. Mietin, että sisukkuus ja hulluus ovat hyvin lähellä toisiaan ja jatkoin juoksemista. Vähän hiipien mentiin loppumatka…
Tänään ilmottauduin mukaan Crossfitin on ramp -kurssille. Crossfittiä olen kaavaillut jo pidemmän aikaa, mutta hylännyt idean aiemmin kolmesta syystä. Ensinnäkin krooninen aikapula, toiseksikin tieto siitä, että olen melko epäsosiaalinen liikkuja ja kolmanneksi pienoinen pelko, millä volyymillä tuo laji tulee viemään minut mennessään. Sitten totesin kuitenkin, että ei voi tietää, jos ei kokeile. Jos laji vie mennessään, niin sitten se on jotain mistä saan hyvää oloa. Ja se on tällä hetkellä tärkeintä. Huolehtia itsestään, hakea hyvää mieltä. Tiedostan paikkaavani itseäni. Keräileväni palasia. Ja tajuan, että välitänhän minä. Tavallaan enemmän kuin koskaan ennen ja tavallaan en sitten kuitenkaan paskan vertaa.