Elämänkriisi

Jo nuoresta lähtien olen kadehtinut kaikkia joilla on jokin taito, jokin oma juttu mikä erottaa heidän kaikista muista. Oli se sitten mielettömän hyvä piirustustaito, hyvä koripallossa, hyvä laulamaan. Se heidän ”oma” juttunsa. Kun aloitin itse harrastuksen, sain tuon kateellisuuden jyvän hetkeksi pois. Mutta nyt kun työt vievät suurimman osan ajasta, harrastus on joutunut jäämään. Ja kriiseily alkakoot. 

Eilen yöllä nukkumaan mennessä havahduin taas ajatuksiin ” minne on elämäni menossa ” ” mitä olen tekemässä ”  ”olenko onnellinen ” ” miten voisin olla onnellisempi ” ” mitä elämästäni puuttuu ” ” miksi ”. Listaa voisi jatkaa jatkaa ja jatkaa. Mutta mitään konkreettista en saanut aikaiseksi. Kysymyksiä ja hapuiluja senkin edestä. 

Työpaikka on, koti on, auto on,  ystäviä on, parisuhde on. Mutta silti. Työpaikka ei ole se mitä haluan tehdä ammatikseni tai edes pitkällä  tähtäimellä ( jopa lyhyt tähtäinkin ahdistaa) mutta se mitä haluan, tai mitä luulen haluavani on koulupaikan takana jonne pääsyä olen jo yrittänyt useasti. 

Tunne lähdöstä ja alusta aloittaminen jossain muualla kasvaa koko ajan. Mutta parisuhteen kanssa. Ei yksin. 

En sano, että olen mikään vanhus, mutta en ole mikään teinikään enää, ja tälläiset elämänkriisit pelottavat tässä iässä kun muu maailma näkee sinut aikuisena jolla pitäisi olla langat käsissä ja elämä hallussa. 

Miksi yhteiskunta on asettanut niin kovat paineet iän merkitykselle. Miksei syntymäpäiviä saa viettää rauhassa nauttien eikä yhteiskunna huutaessa vieressä, OLET 30 ELÄMÄ PITÄISI OLLA HALLUSSA !