epäusko

Uudelleen osastolle. Kipua alavatsassa, lievä kohtutulehdus. Menin aamulla yksin päivystykseen, odottaen, että saan vain muutamat antibiootit ja kotiin. Mutta ei. Antibiooti suoneen ja osastolle odottamaan leikkausaliin pääsyä ja kaavintaan. Iski epäusko, paniikki, pelko, pettymys, kaikki mahdolliset tunteet. Jokainen hoitaja toisti samaa lausetta ” harmittaako sua olla täällä takasin ”. Mitä luulet ? Eikun pompin riemusta, että saan olla taas täällä muistamassa omaa tekoani ja kärsimystä. 

Et saa syödä etlä juoda ennen leikkausta mutta emme tiedä koska pääset leikkaukseen, voi mennä iltaan ja voi olla, että joudut yöpymään osastolla. Tämähän vaan paranee. Siinä kun on ollut lähemmäs 36 tuntia syömättä niin aika voimaton olo. Lopulta minut kärrättiin leikkausaliin jossa jouduin itse kävelemään operaatio pöydälle, joka muistutti perus gyne plinttiä muutamalla twistillä. Siellä pelko valtasi minut uudelleen ja taas hoitajat toistivat samaa lausetta ja pyyhkivät kyyneleitä ja sanoivat pitävänsä minusta huolta. 

Nukutuslääke suoneen ja hyvää yötä. Heräsin kuuntelemaan kuinka hoitajat juhlivat jonkun syntymäpäiviä ja teki mieli huutaa olkaa hiljaa. Mutta nukahdin uudelleen. Olo oli tokkurainen ja väsynyt koko loppupäivän, kipuja eikä vuotoja juurikaan ollut ollenkaan. Illalla pääsin saattajan kanssa kotiin. 

Nyt olo on jotenkin huojentunut. Kun fyysinen kipu on poissa voi vihdoin henkinen kipu alkaa paranemaan pikku hiljaa ja voin keskittyä siihen puoleen. Edelleen ajattelen ”mitä jos” kuvitelmia, ja varmasti tulen niin tekemään loppuelämäni. Mieheni vaihtaa televisiossa aina kanavaa jos puhetta tulee mistä tahansa vauvoihin liittyvää, ja olen siitä kiitollinen. En ole katkera muiden puolesta, osaan olla onnellinen muiden onnesta, mutta tällä hetkellä en halua vielä nähdä muiden onnea. Saanhan sen ajan ?