Jos jossain olin fiksu, niin en kailottanut raskaudestani kaikille. Hyvin harva tiesi. Joten kun muut ystävät kyselevät vauva-haaveista tai kertovat omista haaveistaan ja siitä, että yrittäminen on aloitettu ja sitten seuraava puolituntinen kuunnellaankin kuinka ei uskalla ostaa vaatteita kun ei tiiä, ei uskalla juoda kun ei sitä koskaan tiedä, että onko napannut. Rankkaa. Yritä olla onnellinen muiden puolesta, yritä olla kiinnostunut, muista kysellä, muista hymyillä, kuuntele, osallistu. Mene kotiin ja itke.

Aikaa on kulunut hyvin vähän, tiedän sen. Tiedän, että henkinen parantuminen kestää kauan. Mutta haluaisin pystyä edes nauttimaan ystävieni onnesta. Mutta ne pysty. En halua kuunnella, en halua tietää, välttelen jopa tiettyjä ystäviä koska en vaan jaksa. 

Töihin paluu oli rankka. Tuntuu, että palasin liian aikaisin. Kärsivällisyyteni on poissa, olen omissa oloissani ja lasken minuutteja kotiinpääsyyn (no kukapa tuota ei tekisi) mutta minä oikeasti pidin työstäni. Pidin. Nyt antaisin mitä vaan jos työn kuvani olisi olla yksin toimistossa näkemättä tai olematta missään kontaktissa mihinkään elävään.

Aika. Anna aikaa. Aika parantaa haavat. Päivä kerrallaan. Askel kerrallaan. Ja muita kliseitä.

Haistakaa kaikki paska. Mulla on paha olla ! Antakaa mä kiukuttelen !