Yksi syy minkä takia aloitin kirjoittamaan tätä blogia oli se, että minusta tuntui, että olen täysin yksin näiden kaikkien ajatusteni ja tunteitteni kanssa. Ehkä tätä kautta saisin purettua osan huonosta olosta ulos sisältä ja huomenna olisi parempi päivä.

Onhan minulla ystäviä ja puoliso. Mutta ystävieni kanssa olen aina ollut maailman huonoin jakamaan niitä omia syvimpiä tuntemuksiani. Helpompaa vain silloin tällön äristä ärsyttävästä puolisosta ja juoruta ihmisistä. Mutta se, että avaisin kaikkein synkimmät ja suurimmat ajatukseni. En pystyisi siihen. En ole pystynyt siihen. Mitä heillä olisi sanottavaa ? Antaa neuvoja ? Ei en minä niitä halua. Sanoa että kaikki kyllä järjestyy ajan kanssa. En jaksa kuunnella kliseitä. Miksi aiheuttaa muille kiusallisen tilanteen jossa jauhan omista ”ongelmistani” tietäen että muut eivät voi mitenkään auttaa. Niin ja sanoinko jo, että suurin osa ystävistäni eivät pidä puolisostai syystä menneisyys jota en lähde edes avaamaan.

Ja tuo ihana rakas puolisoni jonka kanssa en näistä asioista saa keskustelua aikaiseksi koska me molemmat ennemmin vaietaan kuin puhutaan. Tai mitä minä välillä nyt heitän astioita seinään kun turhaudun. Aikuismaista, eikö ?

Pitäisikö mennä keskustelemaan jonkin ammattiauttajan kanssa ? Mutta ei yhdestä kerrasta mitään apua ole, eikä minulla ole laittaa suuria summia siihen. 

Ja tämän bloginhan perusteella elämäni on yhtä kamppailua. Mutta ei, ei se ole. Lähinnä sisäistä kamppailua omien ajatusteni kanssa. Minulla on kiva työpaikka jossa viihdyn, on ystäviä, lemmikkieläimia, kiva koti, kiva auto, kiva puoliso joka kohtelee minua hyvin ja rakastaa minua ja pitää minusta huolen.

Miksi sitten nämä ajatukset eivät jätä minua rauhaan ?

Miksi en osaa elää hetkessä vaan murehtia menneisyyttä, tulevaisuutta ja menetettyä tulevaisuutta. Miksi olen antanut sosiaalisen painee muokata minusta ihmisen, joka katsoo vaan lukua syntymän ja nykyhetken kesken ja antaa sen määrätä mitä nyt minulla ”pitäisi” olla.