And so the adventure begins
Kiitos kaikille edellistä postausta koskevista viesteistä, kommenteista ja SYDÄMISTÄ jotka olette postaukseen klikanneet! Olette ihania ja jatketaan aihetta taas parin päivän päästä.
Vuosi sitten 6.4.2016 oli ehkä siihen astisen elämäni jännittävin päivä. Oli nimittäin ensimmäisen ultran, np-ultran aika. Silloin pääsimme kurkkaamaan ensimmäistä kertaa masussa kasvavaa vauvaa, joka nyt omassa sängyssään tuhisee rauhassa iltapuuron ja pesujen jälkeen.
Muistan vieläkin sen tunteen kun odotimme vuoroamme ultaääniyksikön aulassa, kädet hikosi ja en ollut käynyt pissalla, koska neuvolassa sanottiin, ettei saa käydä. Kun sitten vaaleatukkainen tylyn näköinen nainen kutsui nimelläni meitä ja kysyi, että kai kävin jo vessassa, tunsin itseni hölmöksi. Kuinka noloa oli äkkiä juosta vessaan, vaikka he jo mua odottivat. Myöhemmin opin sen, että aina joku neuvoo väärin tai toisessa paikassa tehdään asiat eritavalla. Kädet hikoillen menin takaisin huoneeseen ja asetuin makaamaan. Vanhempi mieslääkäri suoritti ultraamisen ja etukäteen jännitin sitäkin älyttömästi, koska ultraahan ei ekalla kerralla tehty mahan päältä.. Hyvin se kuitenkin meni ja nähtiin ensimmäistä kertaa kunnolla meidän pieni papu. Ultran jälkeen Roope sanoi, että ei se mikään papu ollut, vaan peruna ja naurettiin.
Mieslääkärin jännittäminen ei kuitenkaan ollut mitään siihen tunteeseen verrattuna, kun pelkäsi mitä ultrassa voisi selvitä. Olisiko kohdussa edes vauvaa elossa tai voisiko niitä olla vaikka kaksi? Olisiko vauvalla kaikki hyvin vai joutuisimmeko kuulemaan pelottavia uutisia? Onneksi kaikki oli hyvin, vaikka pelkäsinkin syntymään asti, että ultrissa ei vain olisi näkynyt jotain poikkeavaa ja kysyinkin heti synnytyksen jälkeen ”onko se oikeasti terve? Onko kaikki raajat tallella?”. Jotenkin sitä vaan pelkäsi niin paljon, vaikka yhtään vähemmän rakas lapsi ei siinäkään tapauksessa olisi ollut, vaikka kaikki ei olisikaan ollut kunnossa. Ultran jälkeen lähdettiin käsikkäin pois ja lähetin ultrakuvasta kuvan perheille. Samana iltana julkaistiin ultrakuva Facebookissa ja Instagramissa. Kaikki saivat silloin tietää, että meistä tulee perhe!❤️
Miltä nyt tuntuu tasan vuoden kuluttua ensimmäisestä ultrasta? Oikeastaan aika levolliselta ja hyvältä. Muistan edelleen tosiaan sen kaiken jännityksen, pelon, onnen ja ilon, sen tunteen kun ei tiennyt miten päin olisi. Nyt sitä ei tiedä milloin ehtii levittää pyykit tai minkä esteen rakentaisi, ettei niin kovaa vauhtia eteenpäin menevä vauva pääse kiellettyihin paikkoihin, mutta se sama ilo ja onni on vieläkin suurempana joka päivä, koska nyt on jotain konkreettista josta iloita ihan eri tavalla. Jos mietin elämää puolitoista vuotta taaksepäin, en osaisi kuvitella olevani tässä juuri nyt. Kuvittelisin ehkä opiskelevani hoitoalaa, käyväni opiskelijabileissä ja treenaavani säännöllisesti salilla. Ehkä olisin 10kg laihempi, mutta myös kymmenen kertaa onnettomampi, jos vertaan nykyiseen tilanteeseen. Ehkä nukkuisin yöt hyvin, mutta en saisi myöskään aamulla herätä iloisiin kiljahduksiin. Eli vaikka paljon on joutunut elämässään muutoksia tekemään, monista mukavuuksista luopumaan, niskajumit on arkipäivää ja kroppakin on kovia kokenut, niin en silti edelleenkään koe joutuneeni oikeasti mistään sen kummemmasta luopumaan tai etteikö tää olisi sen arvoista. Vaikka Adelina valvotti kolmisen kuukautta lähes putkeen, itki pätkissä iltakymmenestä aamukuuteen, viihtyi tissillä tuntikausia ja ei nukkunut muuta kun sylissä tai White Noisen tuudittamana – ei en silti vaihtaisi edes sitä alkuaikaa hyviin yöuniin tai itkuttomiin öihin, koska se kaikki kasvatti mua ja meitä kumpaakin, sai huomaamaan miten paljon omaa vauvaa voi rakastaa ja miten paljon omaa puolisoaan arvostaa.
Nyt vuotta myöhemmin jos tekisin uuden raskaustestin ja olisin raskaana, olisin varmasti aivan yhtä shokissa kuin silloin vuosi sitten helmikuussakin. Ei ole kuitenkaan toisen vauvan aika vielä, vaikka pari kuukautta sitten podin melko kovaakin vauvakuumetta, vaan nautitaan meidän pienestä perheestä kaikessa rauhassa. Vuosi on ollut samalla pitkä aika, mutta samalla myös todella lyhyt. Sen aikana on ehtinyt tehdä ison työn, on selviytynyt sellaisista asioista joista ei voinut kuvitellakkaan selviävänsä niin hyvin, on käynyt läpi paljon ja silti tämän seikkailu on vasta alussa. Joten näin vuodenkin päästä voin sanoa: Let new adventures begin!
Karoliina