Kuka olisit jos saisit olla sinä?
Bongasin otsikossa näkyvän lauseen Lilyn seinältä. Lause on peräisin Stockmannin mainoksesta ja liittyy tyyliin, mutta lause itsessään on oikeasti niin ajatuksia herättävä, että päätin tarttua siihen ja kirjoittaa siitä.
Osa tietääkin, että mulle viimeiset kuukaudet on olleet, noh, melko rankkoja välillä. Pienen ajan sisällä on tapahtunut niin paljon ja univajeessa kroppa ei ilmeisesti ole aina ollut samaa mieltä mun kanssa mun voimavaroista. Kevät on ollut aina mun lemppari vuodenaika, joten senkin takia tuntuu jotenkin vielä typerämmältä, kun on surkea fiilis keväällä. Ja samalla tuntuu vieläkin typerämmältä, koska oikeasti kaikki on hyvin, eikä mulla ole syytä valittaa mistään ja joka päivä tunnen suurta kiitollisuutta mun elämästä ja perheestä. Silti aina välillä huomaan tuijottavani ikkunasta ulos ja fiiliksen olevan tyhjä. En kuitenkaan aio antaa fiilikselle periksi, vaan hoidan itseni kuntoon. On hyvät lähtökohdat alakuloisuuden parantamiseen, kun tietää kaiken oikeasti olevan hyvin. Varmasti rankka synnytys, epävarma tulevaisuus ja unettomuus tekee oman osansa tähän soppaan. Olen kuitenkin saanut vihdoin tehtyä paljon To Do -listalta, koska tekemättömät hommat tosiaan tekee stressiä ja luin juuri hyvän artikkelin ystävältä saamastani Hyvä Terveys lehdestä – stressi nimittäin tappaa.
Mutta se siitä aiheesta. Niin, kuka olisin jos saisin olla minä? Kysymys on helppo heittää toiselle ja toisen hyviä puolia ja luonteenpiirteitä on joskus jopa helpompi analysoida, kuin omia. Itseään helposti mollaa tai koittaa miettiä kaikkea järjen, ei sydämen kautta. Tällä hetkellä toi lause herätti senkin takia mussa ajatuksia, koska olen pohtinut kuukausia jo mitä haluan tehdä isona. Tai syksyllä. Kuten tiedätte, niin haluaisin kaikista eniten olla kotona Adelinan kanssa, mutta koska se ei välttämättä ole mahdollista, niin täytyi pohdiskella mikä olisi sen jälkeen kaikista parhain vaihtoehto. Olen ennenkin näitä samoja asioita täällä käsitellyt, joten en avaa niitä nyt sen enempää, mutta pohdiskelun jälkeen tulin siihen tulokseen, että haen opiskelemaan. Aluksi mulla oli yksi hakukohde, sen jälkeen niitä oli kaksi ja hetken päästä jo kolme. Annoin kuitenkin ajan kulua, vaikka haku olikin jo käynnissä ja tutkiskelin vähän, mihin suuntaan mun fiilikset alkaa mennä. Ja kas kummaa, kun hakukaavakkeen täytin, niin vaihtoehtoja olikin enää vain yksi. Se sama alkuperäinen josta innostuin ensimmäisenä ja joka sai syksyn näyttämään hiukan valoisammalta – jos siis jollain ihmeen kaupalla sinne kouluun pääsisin.
Ajattelinkin kertoa nyt, kuka olisin jos saisin olla mitä vain. Minä olisin valokuvaaja. Valokuvaisin vauvoja, lapsia, juhlia, perheitä tai vaihtoehtoisesti vaikka sisustuskuvia lehteen. Työskentelisin omassa rauhassani, mutta työni olisi kuitenkin myös sosiaalista ja ihmisläheistä. Ja omalla tavallansa tärkeää. Mä olen tehnyt vuosia tärkeää työtä, hoitanut muistisairaita ja viimeiset kolme vuotta työskennellyt varhaiskasvatuksessa, päiväkodissa. Olen saanut tuntea olevani tärkeä ja saanut antaa apua ihmisille. Se työ on kuitenkin kuluttavaa ja vaikka tietyllä tapaa hoitoalaa rakastankin, niin haluan nyt nähdä ja kokea jotain muuta. Jotain uutta. Jotain sellaista, johon voin heittäytyä, käyttää luovuuttani ja johon mulla on intohimo. Valokuvaajan työssä näkee kauneutta, iloa ja kuitenkin myös surua ja ehkä jopa rumuutta. Ja vaikka työllistyminen ainakin alkuun olisikin epävarmaa, niin olen ainakin kuunnellut sydäntäni, enkä pelkkää järkeä. Järki nimittäin meinasi taas pistää kapuloita rattaisiin ja olin jo hakemassa hoitoalalle, jonne pääseminen olisi ehkä helpompaa ja turvallisempaa. Se ei kuitenkaan ole nyt juuri sitä mitä haluan, tarvitsen ja kaipaan. Onneksi päätin antaa ajan kulua ja jättää asian jopa viimetinkaan, koska muuten hakutoiveenani olisi ollut jokin ihan muu kuin se mihin nyt haen. Haen nimittäin kuvataiteilijaksi, josta valitsin valokuvauksen.
Meillä on aina ollut Roopen kanssa yksi iso suuntaviitta, jonka mukaan ollaan eletty yhdessä. Ollaan jo kauan sitten, vuosia sitten, päätetty että ollaan mielummin köyhiä, kuin onnettomia ja pyritään siihen, ettei koskaan annettaisi stressin tulla meidän väliin. Joskus se on ollut vaikeaa, mutta aina sen työn arvoista. Meille riittää perusarki, se on kuitenkin tärkeintä elämässä ja jos se arki ei ole kunnossa, niin ei ole mikää muukaan. Ollaan aina eletty tiukasti ja ei olla vielä näiden kuuden vuoden aikana kertaakaan käyty ulkomailla, kerran jopa päiväristeilyllä Virossa, mutta ei olla toisaalta myöskään kaivattu sitä tai ainakaan osattu kaivata. Jos siis pääsisin opiskelemaan valokuvaajaksi ja valmistuisin siihen ammattiin, niin en pelästyisi sitä, jos en saisikaan heti tai edes hetken kuluttua mitään vakituista työtä. Mulla on aina kuitenkin lähihoitajan ammatti pohjalla ja voin sitä duunia tehdä opiskelun ohella tai opiskelujen jälkeen. Ja mulla on oma pieni tytär jonka luokse voin jäädä kotiin, jos en olekkaan yksi niistä seitsemästä onnekkaasta joka opiskelemaan valitaan.
Mulla on perheen tuki tässä takana ja kaikki ovat olleet innoissaan, kun olen kertonut heille päätöksestäni. Ja nyt kun portfolio ja muut työt on tehtynä, tuntuu myös kivi sydämessä pienentyneen. Ei musta välttämättä valokuvaajaa ainakaan vielä tule, mutta olen ylpeä itsestäni, koska uskalsin tehdä jotain ihan erilaista ja uskalsin heittäytyä. Ehkä tämäkin oli yksi niistä asioista, jotka mieltä on painaneet. Nyt on sekin asia hoidettu ja voin hengittää rauhassa toukokuuhun asti.
Kuka siis olisin jos saisin olla minä? Olisin juuri se samainen ihminen kun nyttenkin, kaikkine huonoine ja hyvine puolineen. Olisin tässä samassa hetkessä, samojen ihmisten kanssa ja miettimässä samoja asioita, koska just nyt kaikki on hyvin.