mitä sitä oman lapsensa takia ei tekisi?
Haluan heti alkuun kiittää teitä lukijoita! Olen viime aikoina saanut niin ihania kommentteja mun muiden somekanavien kautta, mutta myös täällä blogissa. En nimittäin tämän blogin aikana ihan hirveästi kommentteja ole saanut, eikä niitä nykyään niin hirveesti muihinkaan blogeihin tunnuta jättävän – isot blogit tietysti asia erikseen. Ymmärrän sen kyllä, en itsekkään ikinä kommentoi vaikka luen, joka on vähän hassua. Sen takia onkin aivan ihanaa saada palautetta, ne piristää parhaimmassa tapauksessa mun koko päivää ja saa motivoitua kirjoittamaan! Muiden somekanavien kautta olen myös saanut niin ihania kommentteja ja monilta esikoistaan odottavilta kuullut miten luon heihin uskoa, toivoa, autan kriiseissä ja peloissa. Olen saanut positiivista palautetta siitä, että kirjoitan aidosti ja rehellisesti, mutta kuitenkin positiivisesti ja jopa tsemppaavasti. Ja ette usko miten hyvältä tuntuu saada kuulla noi asiat, koska mä toivon todellakin, että saan autettua esikoistaan odottavia näillä mun postauksilla. Mä pelkäsin koko raskausajan ja olin jopa hiukan masentunut sen pelon takia – ja lopulta olin niin väärässä. Onneksi. On kuitenkin erilaisia tilanteita ja ihmisiä, erilaisia vauvoja ja perheitä. Kiitos joka tapauksessa ja jättäkää ihmeessä jatkossakin kommenttia!❤️
Postauksen otsikko syntyi edellispäivän hetkestä, kun mun sisko nauroi mulle. Olin vaihtamassa Adelinalle vaippaa (joka on muuten yhtä sirkusta nykyään) ja yritin saada hänet pysymään edes hetken selällään ja paikoillaan. Se on oikeasti haastavaa nykyään, koska Adelina ei hereillä ollessaan ole oikeasti hetkeäkään paikoillaan ja esim. pukemisessa ja riisumisessa menee helposti 10min. Vaipan vaihdosta ei taas meinannut tulla mitään ja housuvaipat oli päässyt loppumaan, joten mietin miten saisin Adelinan huomion keskittymään muhun. Laulaminen, hassut äänet tms ei enää meinaan toimineet, joten nappasin meidän kylppärissä asustavan kettu pehmolelun käteeni ja laitoin paitani sisään. Kettu kurkkasi siis mun topin kauluksesta ja sain kuin sainkin hänen huomionsa hetkeksi ja vaipan vaihdettua – jes! Laura tuli kesken operaation kurkkaamaan ja alkoi nauramaan mulle, kun huomasi ketun. Sen jälkeen aloin huomata muitakin hassuja hetkiä, joita vauvan takia tekee ja ajattelin kertoa niistä pari.
Ensimmäisenä tulee mieleen hetki josta äsken kirjoitinkin, eli lapsen viihdyttäminen. Oli se sitten kettu paidan sisällä tai helistimen heilutteleminen keskellä kauppaa, toisessa kädessä ostoskori. Mitäpä sitä ei oman vauvansa takia tekisi.
Toinen on laulaminen julkisilla paikoilla tai missä vain, milloin vain. Edellispäivänä Adelina ei jaksanut enää istuskella tai makoilla vaunuissa, vaan alkoi olla levoton ja kitisi. Oltiin kuitenkin keskustassa ja piti käydä vielä kaupassa, sekä mennä bussilla kotiin, joten häntä piti rauhoitella. Työntäessäni vaunuja pitkin Sokoksen käytäviä aloin laulamaan Kenguru Joonatania, se on nimittäin laulu joka rauhoittaa Adelinan sekunneissa. Ensin mietin, että mitähän ihmiset ajattelee, mutta kaikki ketkä asian huomasivat, hymyilivät mulle. Ja eihän muulla ole väliä, kuin sillä, että Adelina on onnellinen, joten jos se vaatii lastenlaulun laulamista keskellä kauppakeskusta, niin sitten laulan.
On myös monia vähän ällöttävämpiä juttuja, jotka liittyy vauvan kakkaan, pukluun tai räkään, mutta nekin niin normaaleja, kuten valuvan pienen nenän pyyhkiminen omaan sormikkaaseen, jos paperi tai harso on unohtunut. Silloin mielessä käy vaan, että ”noh, onneksi sormikkaat voi aina pestä” ja se siitä. Ennen Adelinan syntymää ajatus nenän imemisestä nenäfridalla (putki jonka toinen pää laitetaan vauvan sieraimeen kiinni ja siitä tuleva letku omaan suuhun) tuntui ihan kamalalta, mutta onneksi ymmärsin, että suodattimen/filtterin takia räkä ei pääse mun suuhun. Silti se aluksi inhotti ja nykyään sitä tekee ihan mitään sen kummempia miettimättä.
Kaikkensa sitä tekee lapsensa eteen tietenkin, mutta jotkut niistä asioista on kieltämättä välillä huvittavia. Itse ne tekee kuitenkin automaattisesti, samalla tavalla kun pakatessa laukkua ei sinne enää päädy asuja baariin, kolmea paria kenkiä ja koruja, vaan huomaat pakanneesi laukun täyteen vaatteita, hoitotarvikkeita ja leluja. Silti ei kaikesta omasta tarvitse kuitenkaan luopua, sillä edelleen suunnittelen asuja reissuun ja pakkaan liikaa – voittekin siis kuvitella montako kassia meillä on aina tavaraa kun lähdetään mummiloihin.. Monta! Vähän erilaisempi postaus tänään, tällainen vähän kevyempi kun useimmiten kirjoitan syvällisiä. Nää kevyet ei vain tunnu jotenkaan niin omalta ja käynkin tekstiä useita kertoja läpi ennen julkaisua – en tiedä oikeastaan edes, että miksi. Pidättekö te enemmän syvällisistä vai onko kiva lukea joskus myös rennompia?
Karoliina