MUISTELLAAN: viimeiset ja ensimmäiset hetket

Adelinalla tulee lauantaina puoli vuotta täyteen, joten sen kunniaksi ajattelin muistella täällä ja Instagramissa vähän mennyttä puolta vuotta. Instagramissa sanoinkin, että toiveita saa esittää koskien näitä postauksia. Ainakin tämän ensihetket -postauksen lisäksi aion kirjoittaa asioista jotka yllätti ja asioista jotka oli juuri sellaisia kuin kuvittelinkin niiden olevan, sekä tarpeellisista ja tarpeettomista lastentarvikkeista. Tässä postauksessa synnytykseen liittyviä asioita – skippaa siis jos ei kiinnosta! Ja jos sulla on joku toive, niin heitä se kommenttiboksiin tai johonkin mun somekanavista! 

Tänään on 13.4.2017, mutta palataanpas ajassa puoli vuotta taaksepäin. Tasan puoli vuotta sitten kirjoittelin teille vauvanhuoneesta, jossa nykyään asustelee Adelina Ilona. Silloin oli kaunis aurinkoinen päivä ja laskettu aika läheni lähenemistään – ihan muutaman päivän kuluttua olisi se hetki, jota jännityksellä oltiin odotettu jo niin kauan. Silloin ei kuitenkaan tiedetty kuinka lähellä se päivä oikeasti oli, sillä 13.10.2016 kävin viimeistä kertaa neuvolassa ja ihana terveydenhoitajani kertoi vauvan laskeutuneen vihdoin lähtökuoppiin ja kiinnittyneen. Illalla touhuskelin normaaliin tapaan ja yhtäkkiä kesken telkkarin katselun mun alavatsassa tuntui kun jokin olisi revennyt. Sanoin silloin läheisilleni ja Roopelle, että nyt kyllä kohdunsuulla tapahtui jotain erilaista. Ei me silti osattu aavistaa miten lähellä oikeasti lähtö sairaalaan olisi. 

Edellisenä päivänä oltiin pakattu sairaalakassit, ostettu viimeisetkin herkut (ne kauan odotetut turkinpippurit, punaiset kalat ja draculat) ja muutenkin valmistauduttu siihen jos vaikka Adelina haluaisi jo syntyä. 

14.10.2016 heräsin tosiaan aamulla klo 4 tai 5 (näin sitä unohtaa pienet yksityiskohdat näköjään, kuten tarkan ajan) siihen, kun lapsivedet meni. Ensin luulinkin, että pissaan housuun, mutta sekunnissa sen tajusi, että tää on lapsivettä ja sitä tulee PALJON. Äkkiä Roope hereille ja soitto synnärille. Siivoilin kaikessa rauhassa, enkä osannut jännittää. Ajattelin, että kaikki kyllä menee omalla painollaan. Nyt kun ajattelen noita hetkiä, olen onnellinen, etten silloin vielä osannut pelätä tai panikoida – sen aika tuli kyllä vuorokauden kuluttua. 

Sairaalassa aika menetti merkityksensä ja yhtäkkiä olikin jo seuraava päivä, eikä Adelina käynnistyksistä ja kamalista kovista supistuksista johtumatta ollut syntynyt. Istuin aamuyöllä keinutuolissa, hengitin ilokaasua ja snäppäilin Snapchatissa fiiliksistä. Siitä ajasta vielä muistan, mutta seuraavat noin 8h on ihan kadoksissa ja halusinkin käydä musta kirjoitetut tekstit läpi kätilön kanssa myöhemmin, jotta pystyin käsitellä synnytyksen ja siirtyä eteenpäin. Eihän teksteistä tietenkään kaikkea selviä, synnytyskertomuksesta puhumattakaan, mutta sai vähän selvyyttä niille tunneille joista en muista kuin pieniä pätkiä, kuten Roopen huolestuneen ilmeen ja kyyneleet, akupunktioneulojen laiton, epiduraalipumpun ja lääkäreiden ravaamisen huoneessa hämärästi. Klo 17 eteenpäin kuitenkin muistan taas kaiken, koska silloin vihdoin kroppa päätti antaa synnytyksen alkaa oikeasti ja olin vihdoin auki. Siitä se loppuponnistus sitten lähti käyntiin, mutta mulla ei ollut enää voimia siihen ja synnytykseen tarvittiin lopulta imukupin apua. Adelinan sydänäänetkin romahti jossain kohtaa ja mulle ilmoitettiin, että 20min ja hänen on PAKKO olla ulkona. Siinä kohtaa yritin koota viimeisetkin voimanrippeet, mutta ei enää riittänyt voima ponnistaa tai edes supistusten teho.

Sitten Roopelle annettiin lupa soittaa hälytys , joka kertoi, että meidän huoneessa syntyi vauva ja Adelina syntyi, hänen keuhkoja imettiin tyhjäksi lapsivedestä kahdesti ja kyselin hätääntyneenä monesti, että miksei se itke?! Onneksi kuitenkin ne niin koskettavat rääkäisyt kuului nopsaa ja kaikki oli hyvin. Saatiin meidän 9 apgarpisteen vauva syliin ja rinnalle! Nyt kun miettii, niin olinhan mä aika heikossa hapessa, mutta heti kun Adelinan sai rinnalle, se kaikki tuska unohtui ja kivut katosi. Oikeesti. Tosin kipuja tietysti tuli sen jälkeen ja heikko olo paheni, mutta ne Adelinan olemassaolon lisäksi muistutti siitä urakasta josta selviydyttiin. 

Ja tostahan se seikkailu alkoi tosiaan. Aika älyttömän mahtava puoli vuotta takana mustista silmänalusista ja kofeiinilla toimivasta kropasta huolimatta. Mitähän sitä on edes edessä, sitä ei voi tietää, mutta toivon, että yhtä ihanaa tai vieläkin parempaa. Toki kaikki uhmaiät yms on vielä edessä, mutta me ei eletä elämää ”odotappa vaan!” fiiliksin, vaan nautitaan tästä ja kuitenkin suhtaudutaan realistisesti myös tulevaan.

Ei aina ole kivaa, ei aina ole helppoa, mutta tuleeko mikään hyvä helpolla? Ei. 

Karoliina