one month old
Kuukausi ja kaksi päivää sitten heräsin ekaa kertaa äitinä. Olin juuri saanut nukkua ensimmäisen yön vauva kainalossa, pussailla häntä ja silitellä hänen untuvaista tukkaa. En saanut nukuttua kipujen ja kaiken uuden opettelun takia lähes ollenkaan, mutta suurin syy oli se rakkaus joka heräsi sitä pientä kohtaan. Halusin vain tuijottaa, pussata, silittää ja yrittää imeä itseeni jokaisen hetken. Ja muistaa ne hetket ikuisesti.
Olin edellisenä iltana klo 19:31 vihdoin ja viimein synnyttänyt tuon pienen, niin rakkaan ja suloisen lapsen. Olin saanut kuulla ensimmäisen hikan, aivastukset, itkun, tuhinan ja hengityksen. Olin saanut nähdä hänen pienet sormet ja varpaat, nenän, suun ja korvat, sekä huomata miten jo vasta muutamien tuntien ikäinen vauva osaa syödä rinnasta. Oikeastaan vauva osasi samantien kun hänet minun rinnalle laitettiin synnytyssalissa. Vauva alkoi heti hamuilemaan rintaa ja se tuntui niin hurjalta, en voinut ymmärtää, että juurihan se syntyi ja tossa se nyt jo syö.
Olin ekoina päivinä niin heikossa kunnossa, etten voinut nostaa vauvaa itse syliin tai rinnalle. Imetin aina makuuasennossa ja hoitajat tai Roope nostivat vauvan mun kainaloon. En pystynyt ensimmäisten päivien aikana itse vaihtaa vauvan vaippaa tai pestä vauvan pyllyä, mä vaan seisoin vieressä ja ihastelin, kun Roope teki kaiken heti alusta asti niin hienosti.
Kun vihdoin sitten pystyin nostamaan käsiä ja seistä ilman, että meinasin pyörtyä, niin pelkäsin, etten osaa pidellä vauvaa sylissä. Pelkäsin etten osaa tukea pientä hentoa niskaa, kääntää vauvaa sylissä tai kantaa häntä turvallisesti. Pelkäsin myös, etten koskaan opi imettämään muuten kuin makuullaan, mutta jo kotiin päästessä imetys sujui melko hyvin, nykyään Roopen mukaan olen imetysmaisteri. Kaikki pelot olivat onneksi turhia, koska vauvan käsitteleminen tuntui heti luonnolliselta ja onneksi olen ihminen, joka uskaltaa pyytää apua herkästi ja aluksi aina pyysin hoitajia auttamaan ja neuvomaan. Halusin oppia kaiken, jotta kotona olisi hyvä jatkaa hyvillä mielin.
Kuukauden aikana on ehtinyt tapahtua todella paljon ja tuntuu, kuin vauva olisi JO kuukauden ikäinen, vaikka oikeasti hän on VASTA kuukauden ikäinen. Niin pieni edelleen ja silti mun sylissä näyttää niin isolta. Kuukauden aikana me ollaan oltu kaksi kertaa sairaalassa, ollaan opeteltu vauva-arkea perheenä, käyty Hangossa ja Lohjalla, kävelty pitkiä vaunulenkkejä, heräilty yöllä, hinkattu keskellä yötä silmät ristissä bodyja ja housuja sappisaippualla, jotta niihin ei jäisi tahroja, pussailtu vauvaa miljoonia kertoja, askarreltu kutsukortit ristiäisiin, opeteltu tekemään asioita yhdellä kädellä kuten mä meikkaamaan ja Roope pelaamaan – niin ja sujui tänään lasagnenkin kokkaaminen yhdellä kädellä. Ollaan laulettu vauvalle itse keksittyjä lauluja, tehty vauvahierontaa ja huomattu, että meidän vauva rakastaa suihkussa käymistä. Kuukauden aikana ollaan opittu vauvasta ja itsestämme paljon.
Näiden viikkojen aikana vauva on myös kehittynyt hurjasti. Alussa hän ei tietenkään muuta tehnyt, kuin nukkunut ja syönyt, mutta nyt hän jaksaa olla hereillä päivästä jo useita tunteja. Yleensä aamulla hän herää 7-8 aikaan ja on hereillä pari tuntia, sitten nukkuu 1-4h ja herää syömään. Pieni rytmi alkaa muodostua jo. Tänään tosin vauva päätti valvoa lähes koko päivän. Hän nukkui päivällä 2h pätkissä ja senkin ajan sylissä. Nyt illalla on nukkunut kolmisen tuntia Roopen rintarepussa. Vauva on oppinut jokeltelemaan hiukan, hymyilemään ja osaa ilmaista mielipiteensä esimerkiksi pukemiseen. Pukeminen on siis yksi ainoista asioista, joiden takia täällä itketään ihan täysillä. Onhan se nyt ihan kamalaa, kun täytyy sukat tai tumput laittaa, muista vaatteista puhumattakaan.
Vauva rakastaa kaikissa tilanteissa vettä, lamput ja valot on ihania, suomiräppi parasta ja hän herää valehtelematta oikeasti aina kun päästään kaupasta tai lenkiltä rapun ovelle. Aina. Ihankuin aavistaisi, että nyt ollaan kotona.
Huh, kuukausi siis jo takana ja joka päivä me jutellaan, että ei vaihdettaisi tätä enää mistään hinnasta. Tää on parasta. Mä herään mielelläni öisin, koska vauvan pitäminen sylissä tai kainalossa on ihanaa – oon onnellinen, että raskausajan pelot eivät käyneet toteen, vaikka meillä itketäänkin mahakipua iltaisin ja joinain iltoina on rankkaa, kun ei osaa auttaa toista mitenkään. Silti, en vaihtaisi tätä enää mihinkään. Tästä linkistä painamalla, voitte mennä lukemaan meidän ensifiiliksiä, kun vauva oli syntynyt: http://www.lily.fi/blogit/karoliina-l/jotain-niin-kasittamattoman-suurta
Olen pahoillani, että en kovin usein pysty tulla kirjoittelemaan, mutta tein päätöksen jo ennen vauvan syntymää, että en aio ottaa tästä minkäälaista stressiä ja kirjoitan kun ehdin! Bloggaaminen on ihanaa ja valokuvailen kuitenkin todella paljon – itseasiassa hankin tänään itselleni joululahjaksi uuden objektiivin kameraan! Onko tää tätä aikuisuutta, kun rahat menee vaatteiden sijaan ihan erilaisiin asioihin, kuten joulukorttien tilaamiseen tai ristiäisten koristeluihin. Kaiken voisi tehdä helpoimman kautta, mutta eihän se enää silloin olisi niin hauskaa.
Ja edelleen mietin vain, että miten näin paljon voi edes rakastaa.
Karoliina