One year ago
Vuosi sitten päätin kääntyä matkalla salille ympäri ja kävellä apteekkiin. Vein raskaustestin kassalle, jossa kaksi myyjää juoruilivat, eivätkä sanoneet mulle sanaakaan. Jotenkin tollaiset asiat jää mieleen, kun jännittää ehkä elämänsä suurinta asiaa.
Testin tehtyäni alkoi matka kohti tuntematonta, jotain sellaista jota ei pystynyt silloin vielä käsittämään tai ymmärtämään. Tunteet seilasi laidasta laitaan ja välillä tuntui niin ylitsepääsemättömän pelottavalta. Pelotti tehdä suuri päätös tulevasta, pelotti miten elämä muuttuu ja lopulta pelotti kävellä tien yli jos kauempaa tuli auto, koska rakasti ja suojeli jo sitä pientä papua joka masussa kasvoi.
Se pieni papu sai ensin kutsumanimekseen nöpsy. Nöpsy, nööpeli, nöpsykkä. Ja kun raskausaikana sitä yritti päänsä puhki pohtia miten kaikesta selviää, miten sitä osaa olla hyvä äiti nöpsylle tai miten sen saakeli osaa edes synnyttää, niin sen pienen tummatukkaisen nöpsyn syntymän jälkeen kaikki kirkastui. Turhat pelot karisteltiin pois jo ensimmäisten kahden kuukauden aikana ja tajusi, että tää on ihan oikeasti parasta mitä voi olla.
Se tummatukkainen- ja silmäinen pieni rääpäle, on nyt lähes seitsemän kiloa painava ja 62.5cm pitkä lähes kalju vauva. Silmiin katsoessa ei takaisin tuijota enää väsyneet tummat silmät, vaan kirkkaat, uteliaat, iloiset ja innostuneet suuret siniset silmät.
Vuoden aikana on ehtinyt tapahtua paljon, mutta en mitenkään pystynyt ymmärtämään miten paljon äitiys mulle antaa, miten paljon voi toista ihmistä rakastaa ja miten paljon toisen ihmisen takia tekee. Vauvakerhossa kävi neuvolapsykologi juttelemassa ja hän sanoi fiksusti ”missä muussa elämäntilanteessa sitä unohtaa ja siirtää syrjään omat perustarpeensa?” Niinpä, unohtaa syödä, ei nuku, eikä välttämättä alussa uskalla käydä edes vessassa kuin hätätilanteessa. Mä ainakin olin sellainen. Kun Adelina oli vasta syntynyt, en olisi uskaltanut jättää häntä hetkeksikään huoneeseen vaan odotin aina, että Roope tulee käymään ja tuo mulle ruuan. Pelkäsin, että hän herää ja luulee, että olen hylännyt hänet. Ikinä hän ei herännyt sen muutaman minuutin aikana, mutta musta ne minuutit tuntui ikuisuudelta.
Vuosi sitten oli kirpsakka pakkanen ja kun Adelina syntyi, oli syksyn ensimmäisiä pakkaspäiviä. Kumpanakin päivänä oli kaunista, mutta mikään ei vedä vertoja sille kauneudelle kun sai ekan kerran oman vauvan rinnalle. Eikä mikään vedä vertoja sen oman lapsen kauneudelle. Adelina tarkoittaa kauneutta, mutta en ajattele sitä fyysisellä tavalla, vaan sitä kauneutta jonka hän meidän elämään toi – sisältöä, tarkoituksen ja valon meidän elämään.
Vuosi sitten pelkäsin tulevaa, nyt vain odotan innolla jokaista päivää ja uutta asiaa jonka voin Adelinan kanssa tehdä. Jokaista uutta asiaa jonka hän oppii. Mä toivon, että Adelina ei jää meidän viimeiseksi vauvaksi, mutta mä aion nauttia ihan täysillä tästä vauvavuodesta – koska tätä on peloteltu ihan turhaan. Mä en tiedä mitään yhtä ihanaa kuin tää aika. Tietenkin tähän seikkailuun kuuluu myös tummat silmänaluset, jumissa olevat lihakset kun yrittää nukkua mahdollisimman pienessä tilassa, loputtomat pyykkivuoret, rahojen mystinen katoaminen ja turhautuminen. Mutta tähän kuuluu myös ne söpöt irvistykset kun vauva maistaa sosetta, ne naurun kiljahdukset ja se ääretön rakkaus.
Vaaleanpunaisia terkkuja!
Karoliina