ONNELLINEN

Ennen vauvan syntymää ja koko raskausajan kävin päässäni läpi monenlaisia aiheita ja ajatuksia liittyen vauvaan ja sen tuomiin muutoksiin elämässä. Mietin mielessäni miten jaksaisin mahdollisen koliikkivauvan kanssa tai miten haluan myöhemmin rytmittää meidän arjen. Mietin paljon miten vauva tulee muuttamaan mun ja Roopen suhdetta ja pelkäsin eroamista niin paljon, että näin siitä painajaisia melkein puoli vuotta. 

Raskauden myötä myös mun omien vanhempien ero nousi pintaan ja pohdiskelin paljon minkälainen vanhempi haluan olla ja minkälaisissa asioissa otan esimerkkiä omilta vanhemmiltani ja minkälaisissa haluan toimia itse eritavalla. 

Oikeastaan koko raskausaika oli omalla tavallansa mulle henkisesti raskas, koska jostain syystä mun oli pakko käydä kaikki aiheet ja asiat läpi päässä, ennen kuin pystyin sanoa olevani valmis äidiksi. Kirjoitin tohon vain muutamia esimerkkejä aiheista joita käsittelin, mutta oikeasti 9kk ajalle mahtui vaikka mitä. Lopulta kuitenkin tiesin olevani valmis tähän ja aloin jo miettimään niiden raskaiden aiheiden lisäksi myös niitä ihania asioita ja loppu raskaus olikin tosi leppoisaa henkisesti. 

Nyt sitten kun vauva on syntynyt ja ollaan eletty perheenä kolme viikkoa, niin onko mikään sellaista kun kuvittelin? Eipä oikeastaan. 

Olin ajatellut, että pienessä vauvassa on paljon kiinni imetyksen takia, mutta valehtelisin jos väittäisin, ettei 6-7h imetysmaratonit olisi yllättyneet tai tuntuisi välillä raskailta. Vauva ei toki ime koko aikaa, mutta jos sylistä laskee niin vauva herää ja sama rumba alkaa alusta. Näitä ei onneksi ole joka päivä ja tottakai tiedän, että rinta on vauvalle maidon lisäksi paljon muutakin ja onhan se nyt ihanaa kun vauva nukkuu sylissä. Alkuun tuli riittämätön olo, mutta sekin on täysin normaalia ja asiasta juteltuani kätilön kanssa, sain ajatukset taas kasattua. 

 

Olin myös pelännyt, että muutun heti hormonihirviöksi tai väsymyksen vuoksi kiukuttelen joka päivä Roopelle, mutta ainakin vielä ollaan säästytty tältä. Välillä tietysti väsyneenä sanoo kumpikin jotain puoliksi tiuskaisten, mutta kumpikin tietää toisen tekevän parhaansa ja Roope on kyllä ihan parhain isä meidän vauvalle. Ja tietenkin muutenkin parhain mies jonka tiedän. Joka päivä meillä on aikaa toisillemme ja yleensä myös omaa aikaa. Jos mä haluan nukkua hetken tai tehdä kotitöitä, niin voin luottaa siihen, että Roope hoitaa vauvan ihan siinä missä minäkin. Kerroinkin, että yhtenä yönä Roope nukkui vauvan kanssa olkkarissa, jotta mä sain nukkua ekaa kertaa koko yön. Olin pumpannut maitoa tarpeeksi pulloihin, joten edes imettämään ei tarvinnut herätä. Se yö teki hyvää ja seuraavana yönä mä taas annoin Roopen nukkua koko yön. Nukuttujen öiden jälkeen kumpikin on jaksanut taas herätä öisin kevyesti.

En ollut myöskään tajunnut miten ihanaa vauva-arki oikeasti on, koska tää on oikeasti ihanaa. Joka päivä vaunulenkeillä käydessäni mietin vain, että ”tässä mä nyt työnnän vaunuja ja tuolla vaunuissa nukkuu meidän oma vauva. Siis meidän!” ja hymyilen hölmön näköisenä itsekseni. On tässä kyllä seki puoli, että esim. tänään kaupungilla jouduin tsekkaamaan mun naaman puhelimen etukamerasta, koska ihan älyttömän moni tuijotti mua. Naamasta ei löytynyt mitään kummempia, joten kaipa mua meikinkin kanssa luullaan teiniäidiksi. Ei ole ikäkriisiä enää, ei!

Ymmärrän kuitenkin myös sen, että ollaan eletty tätä vauva-arkea ja perhe-elämää vasta kolme viikkoa ja siitäkin puolet sairaalassa, eli en oikeasti tiedä tästä vielä mitään. Katsotaan sitten muutaman kuukauden päästä miten menee, mutta just nyt tää on ihan parasta ja me ollaan onnellisia. On tärkeää osata elää hetkessä ja nauttia jokaisesta päivästä, mutta kyllä mä uskon, että yhtä onnellisia ollaan myös jatkossa. Parisuhteen ja perhe-elämän eteen pitää tehdä töitä, eikä pitää toista itsestäänselvyytenä. Sen takia mä kehun Roope paljon ja annan sille myös omaa aikaa ja kun kysyin Roopelta, että onko ok jos menen kampaajalle, niin heti tuli vastaus ”tietenkin!”. Kampaajalla käydessäni olinkin siis ensimmäistä kertaa erossa vauvasta ja kun olin lähdössä kotoa, niin kyyneleet väkisinkin tuli silmiin. Halasin ja pussasin kumpaakin ja pyysin Roopea lähettämään kuvia aina välillä – ja niin Roope tekikin. Hyvin olivat pärjänneet TIETENKIN, miksi eivät olisi? Roopen luokkalaisiakin tuli vielä opiskelemaan fysiikkaa meille ja siinä samalla Roope oli hoitanut vauvaa ja opiskellut.. :D Vanhemmuus on kyllä yhtä multitaskingia. Tänään mä imetin vauvaa ja meikkasin yhdellä kädellä samalla, mutta hyvin meni ja vauvakin sopivasti lopetti syömisen kun tuli silmämeikin vuoro. Parisuhteen lisäksi on tärkeää muistaa myös itsensä ja pitää huolta itsestänsä. Mua ainakin piristi todella paljon ihan uusi hiusväri!

Hyvin siis menee täällä! Vauva viihtyy parhaiten sylissä, mutta sehän onkin vauvalle tärkein paikka. Joskus toki olisi kiva käydä vessassa ilman, että itku alkaa jos vauva on hereillä, mutta joskus vielä tulee sekin aika, kun kaipaa sitä pienen vauvan itkua. Okei, nyt jo pelkästään tätä kirjoittaessa mulle tuli ikävä vauvaa, joka on Roopen kanssa olkkarissa. Hormonit, once again.

Nyt mä menen sohvalle viettämään ihanaa arki-iltaa perheen kesken. Oikeesti huh miten hyvä fiilis voi tulla kun miettii, että me ollaan nyt perhe. 

Karoliina