Kiva huomata, että edellinenkin postaus oli tykätty! Kiitos ja tosiaan toiveita saa edelleen esittää. Nyt ajattelin kirjoitella asioista, jotka äitiydessä ja vauvan hoidossa yllättivät mut – ja sitten myös niistä asioista, jotka toisaalta menivät juuri niin kuin olin ajatellutkin. Nämä ovat taas niitä asioita, jotka on jokaisen kohdalla yksilöllisiä, eli kirjoittelen vain omia mielipiteitäni.

Olin aina ajatellut äitiyden sopivan mulle ja olevani vastasyntyneenkin kanssa jollain tapaa seesteinen. Tai ainakin rauhallinen, enkä uskonut menettäväni koskaan hermojani hermojani herätessäni keskellä yötä sadatta kertaa – koska heräisinhän hyvästä syystä, eli oman vauvani takia. Nooo, eihän se ihan niin mennyt, koska vaikka todellakin äitiys sopii mulle, niin jossain vaiheessa väsymys oli todella kova ja koliikki sai olon epätoivoiseksi neljältä aamuyöstä. Se mikä yllätti kuitenkin enemmän, oli se, että en koskaan vielä ole menettänyt hermoja Adelinan itkemisen takia, vaan sen toivottoman olon, kun ei osaa auttaa omaa lastaan. Ja hermojenkin menettäminen on näkynyt ainoastaan kyynelinä poskilla tai ”sun vuoro, mun on pakko saada levätä nyt!” lauseina Roopelle. Sen oman rajallisuuden ja avuttomuuden hyväksyminen oli mulle vaikeaa. Olin nimittäin jotenkin kuvitellut, että se kun tietää teoriassa kaiken, niin auttaisi myös siinä käytännössä niin hyvin, etten tuntisi itseäni epätoivoiseksi, vaan osaisin rauhoitella vauvani esim. uneen. Oli kuitenkin hyväksyttävä se, että joskus se tieto kaikesta on huonokin asia. Tieto ja taito ei siis aina kohtaa, usein kyllä, mutta ei aina. Ainakaan esikoisen hoidossa. Tähän päivään mennessä onkin tullut opeteltua monta uutta tuutulaulua ihan omasta päästään ja yksi niistä on jäänyt ihan vakituiseen käyttöön – laulaminen nimittäin rauhoittaa mua. 

Oman avuttomuuden lisäksi yllätti myös imettäminen. Monet olivat kertoneet (kiitos teille, tunnistatte varmasti itsenne!) ja varoittaneet hyväntahtoisesti, että imettäminen sitten alkuun sattuu. Mutta se, että millä tavalla se alkuun vaikutti kokonaisvaltaisesti koko kroppaan – se yllätti. Synnytyksen jälkeenhän vauvaa pidetään kokoajan melkein ihokontaktissa, jotta maito alkaisi nousta ja vauva on ensimmäiset kuukaudet melkeinpä kokoajan rinnalla, jolloin myös imetysmaratonit tulivat hyvin tutuiksi (Adelina vietti siis alkuun kuusikin tuntia aina rinnalla, nukkui tietysti aina välissä, mutta heräsi heti jos hänet yritti siirtää ja halusi takaisin rinnalle), mutta ihan alkuun imettäminen aiheutti mulla niin järkyttävät jälkisupistukset, ettei mitään rajaa. Synnyttämisen jälkeen kohtu palautuu muutamissa päivissä normaaliin kokoonsa tai ainakin lähes normaaliin ja imetys edesauttaa sitä. Keho on tässäkin asiassa äärettömän fiksu ja hoitaa homman itse. Imettäminen siis aiheuttaa alussa jälkisupistuksia ja mulla ne aiheutti joka kerta Adelinan syödessä järkyttävän vessahädän, oksettavan olon ja heikotuksen. Ensimmäiset päivät imettäminen siis oli oikeasti aivan helvetillistä touhua, mutta kätilöt olivat onneksi tsemppaavia ja kertoivat, että joillakin jälkisupistukset vaan ovat todella rajuja. Mulla kuitenkin oli ihan hirveä fiilis, koska lähes joka kerta jouduin jättää imetyksen kesken ja juosta vessaan. Adelina tosin ei ollut moksiskaan.. 

Yllätyksenä tuli myös omat tunteet ja fiilikset. Mulla synnytys oli tosiaan hiukan rankemman puoleinen ja ilmeisesti sen takia en ensimmäiseen pariin päivään osannut edes itkeä. Olin täysin rakastunut vauvaan, halusin pitää häntä sylissä ja heti hänen synnyttyään mulla oli tosi koskettava olo – en kuitenkaan itkenyt. Mietin heti, että onko mussa jotain vikaa ja pelästyin, että kuulunko niihin, joilla äidilliset tunteet saattavat herätä vasta parin viikon tai kuukauden päästä – mutta en kuulunut. Äidillisyys heräsi heti, mutta suljin omat fiilikset jotenkin ulos yrittäessäni imeä jokaisen hetken, tuoksun, liikkeen, aivastuksen ja katseen itseeni, sydämeeni ja muistiini. Vasta kolmantena päivänä itku pääsi ja tunsin itseni hetkellisesti jopa masentuneeksi koska imettäminen tosiaan oli rankkaa, maitoa ei tullut tarpeeksi, olin edelleen huonossa kunnossa, Adelina joutui valohoitoon ja olin todella todella todella väsynyt, en ollut nukkunut moneen vuorokauteen kuin pari tuntia. Mietin, että pakko mussa on olla jotain vikaa, kun edes oman vauvan ruokkiminen ei onnistu kunnolla ja samalla sätin itseäni omista hölmöistä ajatuksistani, koska tiesin miten normaalia sekin oli. Olin silloin todella onnellinen ja olen edelleen teistä jotka elätte tätä meidän kanssa, teidän tuesta, tsempeistä, viesteistä ja kommenteista. Te autoitte mua silloin alussa oikeasti. Tutut, läheiset, rakkaat, mutta myös te täysin tuntemattomat, jotka heti kerroitte kuinka olette eläneet jännityksessä ja kuinka onnellisia olette meidän puolestamme. Te autoitte sen kaiken pelon, epäonnistumisen tunteiden ja avuttomuudenkin keskellä. 

Uusina tunteina on tämän puolen vuoden sisällä tullut myös pieni typerä kateellisuus, jos Adelina nauraa älyttömästi jonkun toisen kanssa ja mun kanssa vain mukamas harvoin. Vaikka se on ihanaa ja hauskaa, niin tunnen välillä pienen pistoksen sydämessäni – ”miksi se nauraa muiden kanssa, mutta mun kanssa ei? Olenko niin tylsä vai olenko huono äiti? Tykkääkö se isistä enemmän kuin musta?” ja once again, sätin itseäni typeristä ajatuksistani, koska eihän se tietenkään ole niin. Kyllä Adelina munkin kanssa nauraa, mutta sitä vaan rakastaa toista niin paljon, että haluaisi kokea ne kaikki hetket ja ilot itsekin. Älkää siis rakkaat mummit/kummit/ukit/tutut luulko, että mua haittaisi se, että saatte Adelinan räkättämään täysillä – se on ihan mahtavaa! Hormonit ja rakkaus ne vaan päässä pyörii.

Oliko tossa jo tarpeeksi monta asiaa jotka yllätti? Niitä kyllä riittää, koska tätä kaikkea elää vasta ensimmäistä kertaa, eli jokainen päivä, hetki, opittu asia ja tunne on Adelinalle ensimmäisiä elämässä, mutta samalla myös meille. Yhtenä suurena yllätyksenä tuli myös vauvan kehitys tai miten nopeasti oikeasti toinen voi oppia uutta ja miten sinnikkäästi voi jaksaa yrittää opetella uutta taitoa. Vauvat ja pienet lapset on oikeasti paljon sinnikkäämpiä kuin monet aikuiset, ainakin Adelina on paljon sinnikkäämpi kuin me Roopen kanssa yhteensä. Luulin, että vauvat on sellaisia pikkuvauvoja jotka vaan möllöttää, köllöttää ja leikkii hiukan ainakin puolivuotiaaksi asti, mutta siinä vaiheessa kuin toi pieni tättähäärä päätti ruveta liikkumaan eteenpäin neljän kuukauden iässä, niin mulla ainakin loksahti suu varmaan leukaan asti auki. En tarkoita tätä todellakaan mitenkään sillai, että joku toinen joka alkaa liikkumaan myöhemmin olisi jollain tapaa huonompi – ei todellakaan, hän voi kehittyä jossain toisessa asiassa taas paljon nopeammin kuin Adelina. Tarkoitan sitä, että en vain olisi koskaan uskonut tai osannut ajatella, että neljä kuukautta aiemmin tähän maailmaan tupsahtanut olisi niin etevä ja taitava. 

Toisaalta sitten taas jotkut asiat on menneet juuri niin kuin etukäteen ajattelin ja suunnittelin. Päivärytmi on aikalailla sellainen kuin sen kuvittelinkin olevan ja täysinäisiä öitä meillä ei nukuta. Mörkö nimeltä koliikki tuli meille kyläilemään noin kuukauden ikäisenä, kuten arvelinkin ja rakkaus omaa vauvaa kohtaan on niin upeaa kuin sen toivoinkin olevan. Parisuhde on pysynyt hyvänä ja onnellisena ja lasta hoidetaan yhdessä kuten sovittiin. 

Elämä vauvan kanssa menee oikeastaan omalla painollaan ja hyvin. Voidaan käydä kahvilla ystävän luona ja nukuttaa siinä samassa vauva vaunuihin, olen syönyt ravintolassa toisella kädellä salaattia ja toisella pitänyt rinnalla vauvaa. Voidaan mennä shoppailemaan tai syömään, joskus treffeille tai ystävien kanssa juhlimaan. Ei se elämä mihinkään loppunut, vaikka vauva syntyikin. Siitä elämästä tuli paljon rikkaampaa, onnellisempaa, vauhdikkaampaa, kiireisempääkin ja joskus myös stressaavampaa. Se elämä on osannut yllättää, mutta se on osannut myös mennä toiveiden mukaan. Se elämä on jo antanut niin paljon enemmän kuin olisi osannut ajatella, vaikka se onkin samalla opettanut ja verottanutkin. 

Esikoistaan odottaville äideille sanon siis, että ajatelkaa tulevaa realistisesti, suhtautukaa siihen järjellä, mutta muistakaa nauttia jokaisesta hetkestä. Mulla on opeteltavaa vielä paljon ja tuskin koskaan tulen olemaan valmis, voisin esimerkiksi edelleen ottaa rennommin kodin siivoamisen kanssa, olla ehkä vieläkin armollisempi itselleni ja samalla kuitenkin muistaa tsempata itseni lenkille tai tekemään sen kotitreenin. Adelina on parasta mitä mulle on koskaan tapahtunut, mutta edelleen silti Roope on mun elämäni suurin rakkaus, koska ilman Roopea ei olisi Adelinaa. 

Karoliina